Kypärät

Paikallishistoria on siitä suurenmoista, että toisinaan siihen nivoutuu uskomattoman laajoja näköaloja. Vain parin kymmenen metrin päässä nyttemmin vilkkaasti käytetystä ulkoilureitistä on havaittu kasoittain vanhoja kypäriä ja saappaanraatoja. Varttuneemmista kaupunkilaisista monet ovat asiasta tienneet jo lapsuutensa ajoilta, mutta viime aikaiset rakennustoiminnan valmistelutyöt ovat saaneet ihmiset tarkastelemaan maastoa uusin silmin. Pääsiäisen aikaan ne tulivat jälleen yleiseen tietoisuuteen: kypärät.

Kypärät kuin taistelukentän laidalta.

Viime vuonna uutisoitiin liki 3000 vuotta vanhojen paalunkappaleiden löytymisestä. Sen olisi jo pitänyt havahduttaa oivaltamaan Hämeenlinnan sydämessä sijaitsevan alueen ainutlaatuisuuden. Kun kulkija löytää edestään kymmenittäin vanhoja, ilmeisesti enimmäkseen sotasaaliina hankittuja kypäriä, se on jotain konkretiaa verrattuna tutkijoiden arkeologisista selonteoista referoituihin lehtimiesten artikkeleihin. Historianharrastaja toivoo tällaisina hetkinä, että kaupunkisuunnittelijat ja poliitikot lopulta ymmärtäisivät, ettei Asemanseutu tai Varikonniemi ole pelkästään hyödyntämistä odottavaa pajukkoa niin kuin muuan liitoskuntien alueella vaikuttanut entinen ministeri vuosia sitten antoi lausunnossaan ymmärtää.

Karskeimmin sanottuna alue on toki sitä miltä ensi silmäykseltä vaikuttaa: kaatopaikka. Vuosisatojen ihmistoiminta on jättänyt soiseen maaperään jälkensä. Talvisodan aikana perustettu joulukuussa 1939 alueelle perustettu elintarvikevarikko aloitti armeijan läsnäolon, joka jatkui 1980-luvulle. Tuntemattomassa sotilaassa on kuuluisa kohtaus, jossa sotajermu Rokka on sydämistynyt kivien keräämisestä komentokorsujen eteen. Sananvaihdossa Tauno Palon esittämän majuri Sarastien kanssa tulee esille Rokan syvä epäilys ”puolen miljoonan ukon” pokkuroinnin tarpeellisuudesta. Majurin vastaus on todeta näiden ”puolen miljoonan ukon” tarvitsevan kuria kyetäkseen toteuttamaan saamansa tehtävän. Vähintään yhtä paljon kuin sääntöjä armeijat ovat aina tarvinneet huoltoa. Varikonniemen jo hävitetyt parakit ovat olleet sisältöineen ilmentäneet tuota kamppailua kamppailun edellytysten täyttämiseksi.

Tämä kypärä vaikuttaa tarkoituksella asetellulta. Kuva kertokoon kaivantojen synnyttämistä mielikuvista.

Taannoin luin eräästä muistelmateoksesta jyrinästä, jonka saivat talvisodan aikaiset sotasaalistankit aikaan vyöryessään Hämeenlinnan halki matkalla käsiteltäviksi suomalaisten käyttöön sopiviksi. Nyt puheeksi nousseita kypäriä on arvioitu sotasaaliiksi talvi- ja jatkosodan ajoilta. Koska isot sotakoneet on tuotu moteista ja sotakentältä yleensä tänne, ei sinänsä ole yllättävää, että varustarvikkeet kulkeutuivat varikolle radan varteen. Ne on nakattu sinne radan varren varikolle odottamaan vastaista hyödyntämistä raaka-ainepulasta kärsineessä maassa.

Ihmisten on sanottu nyttemmin vieneen kypäriä mukanaan. Joenhiisi totesi seistessään soisella penkalla, että esineiden näkeminen yhdessä läjässä ja puoliksi maan sisässä tuntui huomattavasti vaikuttavammalta kuin yksittäinen kappale jossain hyllynreunalla. Juuri lukumäärä ja sulautuminen yhdeksi maiseman kanssa korostaa ihmispyrkimysten katoavaisuutta ja ajan armotonta kulumista ylitse kaikkien kuolevaisten pyrkimysten. Läjät kypäriä ja saappaita lahoamassa soisessa maassa ovat kuin yhdistelmä taistelukenttää ja muistomerkkiä, joka symboloi aikansa taistelua uhkaa vastaan. Samalla kulkija ei voi olla pohtimatta, mitä teitä esineet ovat paikalle päätyneet. Onko ne kerätty jäisen sodan mottitaistelujen jälkeen vai kaavittu kyytiin jatkosodan hyökkäysvaiheessa Viipurin ympäristöstä? Jokaisella kypärällä olisi siten oma tarinansa kerrottavanaan kantajistaan.

Jalkineita. Ottamattomia askelia ja kaikuja menneistä. Tällä paikalla on ihan oma tunnelmansa.

Joenhiisi on kauan toivonut, että Varikonniemen kaivauksista ja esineistä saataisiin pysyvä ja tarpeeksi laaja näyttely paikkakunnalle. Siinä olisi oikea syy pysähtyä Hämeenlinnaan. Museoviranomaisten ja rutinoituneiden matkailuihmisten yhteistyöllä Vanhan sahan ja varikon alue voisi olla elävä ulkoilu- ja elämysalue – kunhan grynderit eivät pääsisi liiaksi nipistämään reuna-alueita. Saamme kiittää valtiovaltaa ja armeijaa siitä, ettei niemen alue ole kokenut samaa kohtaloa kuin vastakkainen ranta, jossa vuoden 1831 suuresta palosta säästyneet vanhat korttelit on aikojen saatossa tulleet jyrätyiksi elementtikolossien tieltä.

Tällä lapiolla tehty työ on jo ammoin unohtunut.

Joku on oikein kerännyt nämä pullot kasaan. Kaiken lasinsirun seassa ne ovat jopa säästytneet ehjinä.

Pesuvati ajalta, jolloin sellaiset olivat metallia ja vesi  - no, juoksi missä juoksi.

Kypärät suossa ovat muistona historian hämärään vaipuneista kantajistaan, mutta myös paljon muutakin kuin vain kaatopaikkajätettä. Ne ovat huutomerkki kertomassa siitä, kuinka tärkeä ja erikoinen historia Varikonniemellä on. Kävellessään siellä alkukevään maisemassa saattaa myös hetkeksi seisahtuessaan havaita, millainen keidas se on kaikenlaisille pikkueläimille. Betoniseiniä on jokaisessa kaupungissa, mutta Varikonniemiä on vain yksi.

Joenhiisi aiemmin Varikonniemestä:

Historia lymyileeVarikonniemessä