Ojia ja viemäreitä

Talvinen kävelyretki ojanperkauksen sivuitse nostaa mieleen sen vuosisataisen kamppailun, jota myös meidän kaupungissamme on käyty luonnonveden hallitsemiseksi. Meijeriojan perkaaminen on kuin repinyt esille kaupungin suonistoa. Vaikkemme toki missään Venetsiassa sentään elä, ojat ja viemäröintitekniikan kehitys ovat olleet täälläkin olennainen edellytys kaupungin kehitykselle ja laajentumiselle. Oma osansa toki on ollut myös Vanajaveden pinnan säännöstelyllä ja 1700-luvulla aloitetulla koskien perkauksella ja Lempäälän kanavalla. 1773-1774 noiden Lempäälän koskien on sanottu laskeneen Vanajan pintaa noin 90 cm, Kuokkalankosken perkaus laski 1800-luvulla vielä parisen metriä lisää. Oma lukunsa on vielä kevättulvien säätely.

Meijerinojan perkaus helmikuussa 2017. Rakennetun maiseman perusta paljastuu.

Osa Hämeenlinnan pelto- ja niittykartasta vuodelta 1770. Oikealla näkyy Vanhan kaupungin pohjoispää, jonne
on selkeästi merkitty kirkko ja koulurakennus. Kirkon juurella ollen vesijättömaan ja pappilan välistä
erottuu selvästi Vanajaan laskeva ojalinja.
KARTTA Hämeenlinnan pelloista ja niityistä 1770. Hämeen maanmittaustoimiston arkisto. MML 1,3. 2:6.
Hämeenlinnan maakunta-arkisto (HMA)

Vanhankaupunginlahteen laskevan ojan varrella näkyy
ihmistyön jälkiä ilmeisesti kaukaa vuosien takaa.

Kun kaupunki siirrettiin 1770-luvun lopulla Saaristen kartanon Niementaustan mäelle, tuo kivikoinen mäki oli todellakin saari, jota reunustivat Vanajan rannat ja vetinen suo.Nykyisen Goodmanin paikalla sijaitsi Selkäsuo, joka elää enää kadunpätkän nimenä Myllymäen kupeella. Vanhempia kaupunkilaisia on turha muistuttaa Niittykatuja [Eteläkatu ennen Eteläinen Niittykatu] reunustaneista tulva-alueista. Vanhoista kartoista voimme nähdä, kuinka ojien verkosto on ollut olennainen osa asutun alueen rakentumista. Kävelylenkillä linnan ja Ojoisten välistä saan huomata, kuinka Meijeriojan perkaus on paljastamassa ikivanhan maiseman perustaa eli paikkaa, jossa suota halkoi jonkinlainen oja ainakin jo 1600-luvulla yhtyen pappilan ja kirkkomaan välistä nykyiseen Vanhankaupunginlahteen. Kostein kaistale on ollut vuosisatoja jonkinlaisena joutomaana. Kaivinkoneen nyt auki uurtama ura symboloi ihmisen loputonta kamppailua luonnon kanssa.

Yksityiskohta Arbinin asemakaavasta kaupungin siirtämisen ajalta 1778 osoittaa selvän maastollisen esteen
linnan ja Niementaustan mäen välillä. Vanhojen karttojen merkitä upottavasta suosta tarkoitti täyttä
totta. Vielä pitkälle 1900-luvun puolelle tulva-aikoina vesi katkaisi tien linnalle.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginarkisto

Vesi ei ole koskaan kadonnut Linnanpuistosta. Kosteana aikana välillä yli äyräidensä virtaava oja sukeltaa
joksikin matkaa maan alle ennen Vanajaa.

Jatkaessani matkaani kohti Linnanpuistoa muistan hyvin näkemäni kartat, joissa nykyisen Käänteenaron ja Niittykadun välinen alue on merkitty upottavaksi suoksi. Tulva-aikoina siinä on voitu ja täytynyt kulkea jonkinlaisella veneellä tai ruuhella. Koska osa Linnanpuistosta on yhä joenpintaa matalammalla, paljon kaupungistamme on yhä keinotekoisesti kuivana huolimatta siitä, että Vanajavesi on säännösteltynä. Puistoa halkovat ojat täytyvät sadeaikoina ja osa puista joutuu nököttämään silkassa lammikossa. Ojien ja viemäröintitekniikan ei tarvitsisi olla kauan epäkunnossa ennen kuin monien kaupunkilaisten olo alkaisi muuttua sangen tukalaksi. Sikälikin järjestäytyneellä ja yhteisiä varoja käyttävällä yhteiskunnalla on eittämättömät puolensa.

Gustafssonin asemakaavassa vuodelta 1845 erottuu hyvin suoaluetta halkonut karnaalioja.
Kartta: Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ojat ja viemärit ovat keskustassa lähinnä maanpoven kätköissä, mutta siellä täällä ne pilkistävät esille aivan yhdinkeskustassa Goodmanin vieressä, missä oja yhtyy Vikmaninlahteen. Carl Johan Edvard Gustafssonin laatimassa asemakaavassa vuodelta 1845 näkyy selvästi jonkinlaisena pääsuonena suoaluetta halkova ja kaupunkialuetta niin lännestä kuin pohjoisesta reunustava karnaali eli viemärioja. Jokseenkin samoilla sijoilla on siellä täällä näkyvillä yhä oja.

Tämä on se monille hämeenlinnalaisille tuttu valokuva Myllymäen ja keskustan väliltä 1890-luvulta, joka
edustaa mielikuvia kevättulvista. Nykyäänhän paikalla sijaitsee moottoritien päälle rakennettu kauppa-
keskus Goodman.
Kuva Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Yhä näin vuonna 2017 virtaa vesi ojassa, joka yhtyy Vikmaninlahteen.

Vuosien varrella olen kuullut vanhempien ihmisten kertomuksia, kuinka ruta velloi rakennettaessa kaupunkia halkovaa moottoritietä. Kuormakaupalla Ahvenistonharjun kyljestä kiskottua soraa on laskettu patjaksi suon päälle; vaikuttaakin siksi ihmeelliseltä, että tielinja on säilynyt tuollaisena vuosikymmenet. Nyt sitten vielä Selkäsuolle on pystytetty uhkea, joskin sangen ruma kauppakeskus.

Brahenkadulla ovat velloneet vedet joka kesä. Maaperän kosteuden näkee parhaiten alkukevääästä lumen ja
jään sulettua mutta puiden ja pensaiden ollessa vielä lehdettömiä.

Vesi ei kuitenkaan anna unohtaa itseään. Brahenkadun alikulkusillan jokakesäiset käyttökatkot ovat yhä tuttu ilmiö sadevesien syöksyessä moottoritien alle jätettyyn painanteeseen. Seminaarin koulun suunnasta maaperä näyttää kesäisin tihkuvan vettä, ja koivikkon alta kiemurtelee ojia Brahenkadun laitaan. Jatkettaessa matkaa kohti pohjoista ja Puhelinkatua löydän jälleen Meijeriojan, jonka jää yli kymmen asteen pakkasessakin on läpikuultavaa. Suomaa voi olla kesytettyä, mutta pinnan alla virtaavat yhä vedet. Riennän jälleen moottoritien alitse ja suuntaan kohti Härkätien siltaa. Leveän tielinjan suojavallia reunustaa selvä ojamainen painanne, ja palloiluhallien kohdalla sillankupeessa pistää vallista esille putken pää kuin odottaen mahdollisia tulvavesia ja antaen pikkunisäkkäille reitin suunnistaa kohti Tiiriötä.

Puhelinkadun varrella kulkija löytää jälleen Meijeriojan. Merkkejä ojalinjoista näkee moottoritien varressa
matkalla kohti Härkätien siltaa.

Itselleni varsinainen Suo on ollut aina juuri Tiiriönsuo, jota kohti kulkiessani usein muistan lapsuudessani kuulemani tarinat veneistä, joita vanha kansa säilytti suon laidassa, lähellä paikkaa, jossa nykyään ilmeisesti on jokin autoliike ja kierrätyskeskus. Ojista sai kuulemma myös aikanaan kutuhaukia. Tuota lapsuuteni suota reunusti valtaoja, joka lapsen silmin toki oli varsinainen vallihauta vihertävine vesineen. Tuo este oli tavalla tai toisella ylitettävä matkalla toisinaan uhkarohkeillekin retkille . Siellä suonlaidassa kasvoi myös tukevarunkoinen aukeanpaikan mänty, jonka alaoksilta kelpasi lapsena tähyillä maisemaa kohti Ojoisia. Nykyisten rivitalojen paikalla oli tuolloin pelto, jota ainakin yhtenä keväänä selkeästi muistan peittäneen vesikerroksen. Näin jälkeen päin ajatellen en enää niin kovin ihmettelekään niitä tarinoita vanhankansan venepaikoista samalla tavoin kuin lapsena.

Tiiriönsuon itälaitaa helmikuussa 2017.

Vaikka vuosikymmenet ovat muovanneet suota ja sen laitaa, Teerentien länsipäästä kohti Katsastusmiehentietä johtavan kevyenliikenteenväylän lounaispuolella on jäljellä yhä joitain tuttuja piirteitä. Suon itälaidan pusikoiden ympäröimien suonsilmien paikalla on jo kauan ollut tavaratalo, samalla tavoin suon päällä sorapatjallaan kelluen kuin monet muutkin alueelle pystytetyt rakennukset. Kaupparakennuksen seinustan suuntaisesti erottuu miltei viivasuorana oja. Jossain jäljellejääneen pellon reunassa, suon kaakkoiskulmassa seisoi se mänty, joka toisinaan yhä mieleeni palaa. Seuratakseni ojalinjaa minun täytyy kiertää tavaratalon toiselle puolelle ja lampsia pitkän rakennuksen eteläpäätyyn.

Siinä se yhä on, lapsuuden vallihauta. Kovin ovat penkereet loiventuneet ja maisema metsittynyt.

Alueen luoteiskulmassa Pitkätanhuankadun reunassa oja sukeltaa vielä maisemaan. Keskellä talveakin
monet puista seisovat vedessä. Ojanpenkalla nököttävät osmankäämit samaan tapaan kuin aikanaan
Citymarket-tavaratalon paikalla. Kauppaliikkeitten alta kurkistelee yhä suo.

Siellä sijaitsee kenties ensimmäinen eläessäni näkemäni oja. Kuten jo mainitsin, silloin se ei suinkaan ollut pieni raapaisu maisemassa. Nyttemmin penkereet ovat madaltuneet ja metsittyneet siten, että paikkaa tuskin kesällä erottaa kuin aivan kohdalta. Jäästä päätellen ojassa on sentään yhä runsaasti vettä. Muuttuneenakin oja lienee liki ainoa tunnistettava piirre maisemassa verrattuna entiseen. Poissa ovat niin suopelto, entinen maatila kuin suonsilmät kannaksineen. Yhtä kaikki, syvällä maiseman iholla on täälläkin virtaa vesi. Voin yhä tavoittaa suota reunustaneen ojan Pitkätanhuankadun reunasta. Ihmiset saattavat kuvitella kesyttäneensä suon, mutta siellä ojanpenkalla talveaan nököttävät osmankäämit patukoineen vihjailevat sen vain uinuvan rakentamamme vaipan alla niin kuin muuallakin Niementaustan mäen ympäristössä.

Ilman ojien ja viemäreiden suonistoa luonto ottaisi laaksossa omansa takaisin.

* * *

Niin, ojitus on ollut tärkeä osa maamme kehittämistä. Näin kirjoitti Hämeen Sanomat 9. elokuuta 1910:

 * * *

Lähteet:

Palmunen Einar. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Saastamoinen Sari.Hämeenlinnan Parkki – Kaupunginpuiston historia ja maisemankehitys