Kujien ja polkujen kertomaa

Hämeenlinnassa oli astuttu vuoden 1967 alusta uuteen aikaan pääosan Vanajan kunnasta tultua liitetyksi kaupungin alueeseen. Vanajalaisia kismitti kuntaliitoksessa ainakin veroäyrin korotus 3 pennillä. Viimeisimmän, vuonna 2009 tapahtuneen Hauhon, Rengon, Tuuloksen, Lammin ja Kalvolan Hämeenlinnaan liittämisen yhteydessä oli esillä muun muassa käytännön järjestelynä tiettyjä kadunnimien muuttamisia. Sanomalehti viiden vuosikymmenen takaa osoittaa, että katujen nimien samankaltaisuus aiheutti sekaannusta myös tuolloisessa, huomattavasti nykyistä pienemmässä kaupungissa.

Sepänkuja vuonna 1967 ja 2017. Viisikymmentä vuotta sitten se piti hallussa ainakin epävirallisesti kaupungin
lyhimmän kadun titteliä.

Hämeen Sanomat aloittaa vuonna 1967 juttunsa arvuuttelemalla, missä vanhassa Hämeenlinnan kaupunginosassa ei ollut yhtään katua. Kompakysymykseltä vaikuttavan utelun vastaukseksi tuli Keinusaari, josta kuulemma löytyi vain Viipurintie, Hämeentie, Cajanderintie, Kiistalantie jne. Nykyään pikainen vilkaisu Karttapalvelun sivulle tuo silmiin ainakin Keinukadun ja Vuotakadun. Viisikymmentä vuotta on siis tuonut ainakin jotain muutosta tuohonkin asiaan.

Kuten toimittaja tekstissä mainitsee, toki kaupunkilaiset pitävät mielessään katuina niin teitä kuin polkujakin. Siitä puolestaan tarina puolestaan ajautuu pohtimaan Pätkäpolun ja Sepänkujan sijaintia. Tuohon aikaan kaupunkilaisella ei ollut käytössään Karttapalvelun kaltaista nopeata Internet-sivua, vaan hänen täytyi tutkia paperista karttaa ellei ennalta kyseisten paikkojen sijaintia tuntenut. Apuna oli toki käytettävissä poliisilaitoksen osoitetoimiston kaupunginosittain koordinoitu kartta. Toimittaja päästää lukijan oitis uteliaisuuden mahdollisesti nostattamasta ahdistuksesta selittämällä Pätkäpolun löytyvän Kankaantaustasta ja Sepänkujan Hätilän ja Idänpään rajamailta. Näistä vinkeistä huolimatta paikannus kartalta on kuitenkin voinut viedä aikaa, sillä tuo polku ja kuja ovat sangen lyhyitä; Sepänkujaa tituleerataan vuonna 1967 jopa kaupungin lyhyimmäksi kaduksi. Sille annetaan mittaa noin 40 metriä. Nykyisessä Suur-Hämeenlinnassa lyhyimmän kadunpätkän määritteleminen lienee liki mahdotonta. Siksi lukemattomia kujia ja polkuja löytyy jo liitoskunnistakin puhumattakaan uusien asuntoalueiden nurkista.

Seppää tarvittiin aina. Hämeen Sanomissa
haettiin ammattimiehiä 11.6. 1918.

Sepänkujan löytyminen juuri Hätilästä on toki luonnollista sikälikin, että seppä oli aikanaan yhteisössään tärkeä ja Hätilä kartanona merkittävä. Einar Palmunen mainitsee teoksessaan Hätilän kylän ja kartanon vaiheet muun muassa vuoden 1838 henkikirjan, josta löytyy seppä E. Domander. Seppä Erik Domanderin ja hänen vaimonsa Ulrikan kohtaloksi koituivat 1860-luvun kuolonvuodet heinäkuussa 1867. Palmusen mukaan senaatin Sota-asiain toimituskunnan kirje 25.9.1866 kuvernööreille määräsi laatimaan tiluskartan kaikista kruununpuustellien maista. Siinä ollut luettelo pelloista ja niityistä on samanlainen kuin 1801-1818 laadittu. Joitain tonttejakin on ollut merkittyinä, muun muassa Ruutikellarintien alkupään tienoilta seppä Solmannin tontti. Vilkaisu Hämeenlinnan Karttapalvelun sivulle osoittaa, että Ruutikellarintien kaakkoispää osuu nykyään Kaisankujaan, jonka erottaa Sepänkujasta vain Tyynelänkuja.

Ennen moottoritien rakentamista Nikkilänkujaa pääsi Nikkilänkadun jatkeena vanhalle Helsingintielle. Nyt
tämä kuja on hiukan kätköissä suuren valtatien kainalossa. Silti se on käyttökelpoinen yhdysväylä kevyelle
liikenteelle.

Pätkäpolku yhdistää näppärästi Kankaantaistantien Hattelmalantiehen.

Ennen aikaan siis osoitetoimisto oli apu etsittäessä katuja ja polkuja. Muuan samankaltaisten kadunnimien trio mainitaan jo 1967 Hämeenlinnasta. Se kelpasi mainioksi esimerkiksi lehtijuttuun. Nuo nimet löytyvät yhä alle kilometrin säteellä toisistaan. Kyseessä on nimittäin Rinkelinmäenkuja-Rinkelinmäenpolku-Rinkelinkatu -kolmikko. Koska ne sijaitsevat aivan jäähallin kulmalta, voisi kai leikkisästi puhua katuketjusta. Keskikaupungilla olivat Linnankatu, Linnaniemenkatu ja Linnantie. Tässä vaiheessa voi joku lukijani ihmetellä, että tässä on nyt jotain merkillistä. Linnankatu ja Linnaniemenkatu nimittäin kyllä löytyvät, mutta silmä ei tapaa Linnantietä. Hämeenlinnan Lydia tietää kertoa, että nykyisestä Kustaa III:n kadusta käytettiin vuoteen 1980 nimeä Linnantie. Nuokin kaikki kolme katua löytyvät sangen läheltä toisiaan, joten varsinkin satunnainen kulkija on saattanut hyvinkin sekaantua ja päätyä täysin väärää paikkaan – onneksi tosin lähelle määränpäätään.

Kulkija voi yhä sekaantua Rinkeleissä samalla lailla kuin viisikymmentä vuotta aiemmin. Kaiken lisäksi nämä
ovat erittäin lähellä toisiaan.

Alussa mainitsemani vuoden 1967 kuntaliitos toi Hämeenlinnaan myös ns. Vanajan asevelikylän. Sen kaduista jutussa mainitaan Kisatie, Tanhutie, Mestarintie ja Harjutie. Kaurialasta on puolestaan 1967 löytynyt Kisakuja, Myllymäessä löytyy yhä Tanhukatu, Asemantakana Mestarinpolku, Sairiossa Harjukatu. Luonnollista on sinänsä, että Asevelikylässä löytyy Sammontien ja Kuralantien välistä rinnakkain itä-länsisuuntaiset Vääpelin-, Kersantin-, Korpraalin-, Pioneerin- ja Jääkärintie. Pioneerintien itäpäästä lähtee suorassa kulmassa etelään Pioneeripolku, joka yhtyy Korpraalintiehen. Äsken mainitsemieni Korpraalin- yms teiden itäpäiden ja Marssitien välissä kulkee viimeksi mainitun suuntaisesti luoteis-kaakkosuuntaisesti Korsutie. Siitä erkanee lähellä Kuralantietä pienoinen Korsukuja, joka kilpailee lyhyydestä Sepänkujan kanssa.

Asevelikylästä löytyy luonnollisesti armeijahenkistä paikannimistöä. Ettei asia olisi liian yksinkertainen,
on ollut sattuneesta syystä ollut erikseen niin sanotut kaupungin ja Vanajan asevelikylät.

Hämeenlinna on siis oikeastaan täynnä kujia ja polkuja., jotka vain jäävät suurten katujen ja korkeiden talojen kätköihin. Toki uudisrakennukset ja asuinalueiden uudelleenjärjestelyt tuhoavat vanhoja kujia, vaikka uusiakin ”hukkapätkiä” toki jatkuvasti syntyy rakennusryppäiden laitamille. Sairion alueella entisen ja jo vuosia sitten hajotetun vaneritehtaan alueelta löytyy piskuinen Fanerikuja. Niinikään jo hajotetun entisen Turkistehtaan seutuvilla uudet asuintalot junaradan varressa reunustavat Turkistietä. Katujen ja kujien nimet ovat siis sen historian kaikuja, joka vähitellen häipyy kaupunkilaisten tajunnasta.

Fanerikujan nimen merkitys ja tarkoitus on vielä toistaiseksi paikkakuntalaisille sangen selkeä, mutta ajan
kanssa tämäkin herättänee kummastusta.

Muistikuvat radan varressa seisseestä Turkistehtaan rakennuksesta ovat yhä varttuneemmalle väelle selvät,
mutta uudet asukkaat pohtinevat pian, mistä Turkistiekin oikein nimensä on saanut.

Muistelmakirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa Akseli Salokannel kertoo lapsuutensa Myllymäestä, joka mutkikkaat kujat ja käyrät kadut ovat varsinkin kesäaikaan nautinnollisia kävely-ympäristöjä. Vielä viime vuosisadan alussa seutu yhdessä Punaportin kanssa oli salapolton ynnä kaikenlaisen muun jumalattomana pidetyn elämän keskuksen maineessa. Ainakin sanomalehdissä toistuvasti päiviteltiin muun muassa ”Myllymäen huligaaniosuuskunnan” aikaansaannoksia. Eipä siellä tainnut puukko järin tiukasti tupessa pysyäkään. Seutu oli pitkään asemakaavoituksen ulkopuolella. Vanajan puolella sijainneelle Punaportille puolestaan sijoittui kaikenlaista irtainta väkeä. Juuri tuo ilmeisen epämääräinen väestörakenne ja pitkään vallinnut säätelemätön rakentaminen yhdessä kallioisten olosuhteiden kanssa on ollut omiaan synnyttämään keskikaupungin suorasta ruutukaavasta poikenneita katuja, joista yhä on joitain jäljellä.

Kalliokujan yläpäässä yhtyvät siihen sekä Hakapolku että Hakakatu, Siellä on myös kallioinen aukio, jolla
ennen seissyt tuulimylly oli vielä 1890-luvulla seudun selkeä maamerkki. Muisto elää yhä kaupunginosan
nimessä. Näkymät sekä mäelle että mäeltä ovat ajan saatossa suuresti muuttuneet niin kuin saatamme hyvin
havaita vertaamalla uusia kuvia monille kaupunkilaisille tuttuun 1880-1890 -lukujen näkymään Kaivokadun
suunnasta Kuivansillan ylitse kohti Myllymäkeä. Kuulu postikorttikuva on löydettävissä Hämeenlinnan
Lydiasta, joka on sen julkaissut.

Entisen myllyn paikalle on asetettu opastaulu kertomaan
lyhyesti Myllymäen ja sen myllyn historiasta.
[VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI]

Salokannel kertoo muun muassa Louhimo- ja Torikatujen välissä vielä 1890-luvulla olleista kymmenestä riihestä, joiden omistajina hän sanoo olleen Myllymäen venäläiset puutarhurit ja kaupungin liikemiehet. Turuntietä reunustaneiden matalien talojen ohella ammoisen tarkkailijan katseen on sanottu nähneen nuo aitat, pakarit, tallit ja ulkohuoneet. Siksipä vaikuttaakin sopivalta, että mäen korkeimmalta paikalta löytyvät sekä Hakapolku, että Hakakatu. Entisen Myllymäen villiä rakentamista kuvastelee sekin, että Salokannel toteaa lapsuudenkotinsaa paikan jääneen Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa viimeksi mainitun kadun alle. Hänen vanhempiensa mukaan mainittu rakennus olisi siirretty aikanaan vanhasta kaupungista.

Varsinaisen uransa kansakouluntarkastajana tehnyt Akseli Salokannel oli myllärin poika. Hänen isänsä mylly sijaitsi Nykyisen kalliokujan yläpäässä, josta löytyy asiaan liittyvä opastaulu. Muistelmakirjassaan hän kertoo elävästi lapsuudentuntemuksiaan ja äänimaailmaa myllyn koneiston ja tuulen hallitessa aisteja. Nykyisille hämeenlinnalaisille ja heidän vanhemmilleenkin Myllymäki on ainoastaan kaupunginosan nimi, mutta 1890-luvulla maiseman korkeimmalla paikalla erottui taivasta vasten vielä tuulimylly. Sen löytää ainakin yhdestä paikkakuntalaisille tutusta postikorttivalokuvasta, joka esittää näkymää Kuivansillan yli kohti Myllymäkeä. Niin kuin kirjailija muistelmissaan toteaa, jauhatus oli täyttä työtä. Jauhettava vilja oli kannettava ilmeisen jyrkkiä portaita kolmanteen kerrokseen, josta se valui toisen kerroksen jauhinkiville. Alhaalla olleita säkkejä oli silloin tällöin nosteltava. Mitään koneellisia nostolaitteitahan tuohon aikaan ei ollut.

Satunnainen kulkija saattaa nykyään seisahtua tyhjälle, kallioiselle paikalle. Näkyväisyyttä keskikaupungille estävät kerrostalojen seinät, mutta jyrkkäpudotus pohjoiseen on yhä jäljellä, samoin joitain puutaloja niin kuin Hakakadun ja Hakapolun kulmassakin. Tovin tahtoisi jollain aikakoneella päästä näkemään sitä elämää ja niitä ihmisiä, joita kotiseutukirjailija on aikanaan sattuvasti kuvannut. Kun ottaa omaa aikaa ja harhailee kaupungin kujilla ja poluilla silmäillen tienviittojen sanomaa, saattaa hyvinkin päätyä pohdiskelemaan monenmoista. Näennäisen omituisilta vaikuttavat yksityiskohdat voivat selittyä tutkittaessa taustoja, vaikka paljon yksityiskohtia toki himmenee näkymättömiin perimätiedon haihtuessa.

Viiden vuosikymmenen takaisessa lehtijutussa kiinnitettiin huomiota
Linnunrata -nimiseen katuun. Aikanaan hiukan omituisenakin ilmeisesti
pidetty nimi on säilynyt ennallaan. Mainittu tienpätkä löytyy edelleen
Kankaantaustan ja Onnelan välimailta. Taustalla pilkistää entisen
Kanakoulun nurkka.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan Lydia

Hämeen Sanomat 25.3.1966

Hämeen Sanomat 22.2.1967

Palmunen. Hätilän kylän ja kartanon vaiheita

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa