Havaintoja vuoden 1919 kunnalliskertomuksesta

Elämme Suomessa vuoden 1917 tapahtumien satavuotisjuhlavuotta. Asiaan kuuluu palauttaa mieliin eri keinoilla traagisen ja merkittävän ajanjakson tapahtumia. Sana muisteleminen on hiukan ongelmallinen, koska kyseisen ajan eläneitä on keskuudessamme peräti vähän ja satavuotiaidenkin muistikuvat ymmärrettävistä syistä juuri noista vuosista ovat mitä ovat. Löysin kirjahyllystäni Hämeenlinnan kunnalliskertomuksen vuodelta 1919, joka antaa virallisen katsauksen ajasta heti itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäinen silmäys tekstiin osui kohtaan, jossa kerrottiin Valtuuston lokakuun lopussa päättäneen korottaa hevostorin pääsymaksun toripäivinä 1 markasta 2 markkaan hevoselta. Kyseessä oli siis sangen tuntuva korotus ja antaa meille kurkistuksen aikansa ”pysäköintipolitiikkaan”.

* * *

Sosiaalipuolen merkittävä tapahtumia olivat eräät testamenttilahjoitukset. Lehtori H. E. Hårdhin testamentissa 10,000 markkaa lahjoitettiin Hämeenlinnan ukkokodille ja Sairion keuhkotautiparantolalle. Tehtailija J.F. Alanko jätti 70,000 markkaa testamenttirahastoksi ”sairaitten ja työkyvyttömien käsityöläisluokkaan kuuluvien henkilöiden avustamiseksi sekä ammattiopetuksen hankkimiseksi Hämeenlinnan kaupunkikuntaan kuuluville eteville ammattilaisille”. Kauppias Nikolai Novochiloffin testamentissa puolestaan määrättiin 20,000 markkaa Hämeenlinnan kaupungille rahastoksi, jonka korot oli vuosittain käytettävä vaatteiden hankkimiseksi köyhille kansakouluoppilaille Hämeenlinnan kansakouluissa.

* * *

Välittömästi sisällissodan jälkeisiä yhteiskunnallisia oloja tarkasteltaessa nousee yleensä esille laki vuokra-alueiden lunastamisesta eli ”torpparilaki” heinäkuulta 1918. Itse asiassa sitä oli jo valmisteltu ennen sotaa eikä siitä tullut silmänräpäyksellistä muutosta maanvuokraajien asemaan. Niin kuin Wikipediastakin saamme lukea kyseistä lakia täydennettiin vuonna 1919 koskemaan lampuoteja, 1921 pappiloiden ja 1922 viimein kruununtilojen torppareita. Prosessia jatkui toiseen maailmansotaan asti. Esimerkiksi Hämeenlinnan maalaiskunnan puolella mäkitupalaiset esittivät lunastusvaatimuksia vielä vuoden 1939 alussa.

Hämeenlinnan kaupunki omisti Rengossa torppia. Vuonna 1918 oli Rahatoimikamari esittänyt jopa 100 prosentin korotusta näiden torppien vuokriin. Valtuusto hyväksyi ehdotuksen tammikuun yhdeksäntenä 1919.

Mainittujen torppien asukkaat Mäkelä, Santala, Rantala, Pitkäjärvi, Nikander, Sotka ja Lamminpää olivat tehneet anomuksen saada lunastaa torpat omikseen. Huhtikuussa 1919 Valtuusto lausui asiasta torppien sijaitsevan kaupungille lahjoitetulla ja siihen yhdistetyllä maalla, joiden yhteys kaupunkiin liittyi jo vuoden 1777 lahjoituskirjaan, jolla Saaren virkatalo lahjoitettiin kaupungin alueeksi ja karjalaitumeksi. Sinänsä valtuusto ei vastustanut ajatusta torppien myymisestä sopivasta hinnasta torppareille, mutta sitä vastoin se ei katsonut näillä olevan oikeutta lunastamiseen tuon vuoden 1918 lain mukaan. Maa-alueethan olivat kaupunkiin yhdistettyjä.

Kaikkinensa valtuusto ei tahtonut ottaa asiaa lopullisesti käsiteltäväkseen ennen kuin vireillä ollut vaatimus Hämeenlinnan maalaiskunnan alueella sijainneiden Ojoisten ja Hätilän virkatalojen vaihto kaupungin Padasjoella omistamaan Verhon kartanoon olisi käsitelty. Maalaiskunnan arkistosta olen saanut lukea, kuinka ehdottomasti maalaiskunta ymmärrettävistä syistä vastusti kyseistä aluevaihtoa. Vuonna 1920 kunnanvaltuusto muun muassa totesi:

”- - - Asiakirjoista olemme kuitenkin syväksi suruksemme havainneet, kuinka vähän tai ei ollenkaan ne virastot, joiden lausuntoja Valtioneuvosto asiasta on laatinut, ovat kiinnittäneet huomiotansa Hämeenlinnan maalaiskunnan lausuntoon virkatalojen vaihtoasiassa - - - Kun kunnalta näin riistettäisiin sen elimellinen keskus, sen sydän ja jäljelle jäisi ainoastaan syrjäseudut, jotka nekään eivät muodostaisi edes yhtäjaksoista aluetta, vaan erillisiä, pitkän matkan päässä toisistaan sijaitsevia ja toisten kuntain väliin ripoteltuja pikku palstoja. Jokaisen kunnan sekä aineellisen että henkisen edistymisen ehtona on kuitenkin se, että kunta muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jonka keskuksesta sitten sivistys ja taloudelliset harrastukset leviävät ympäristökyliin synnyttäen siten yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja yhteiskunnallista harrastusta kuntalaisten kesken...”

Hämeenlinnan kaupunki ja maalaiskunta kävivät katkeraa kiistaa aluevaihdosta.
Lähde: Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA

Muun muassa Pitkäjärven torpan seudusta Joenhiisi on kirjoittanut kertoessaan retkestään Rengossa [Rauniotiellä ja Lietsan kulmilla], Hämeenlinnan alueellisesta laajenemisesta puolestaan tekstissään Muuttuneet rajat.

* * *

Jo vuonna 1917 oli Punaportin palokunta pyytänyt kaupunkia korjauttamaan Punaportin tien. Hämeenlinnan pika-ajuriyhdistys puolestaan oli katsonut Katisiin johtavan tien Keinusaaressa vaativan korjausta. Valtuusto kuitenkin hylkäsi elokuussa 1919 molemmat pyynnöt. Vaunut siis saivat todennäköisesti jatkaa kolistelua kuopissa entiseen tapaansa.

* * *

Virkistys- ja kuntoilumahdollisuuksista pidettiin huolta järjestämällä muun muassa luistinradan kunnossapitoa. Tammikuun kokouksessa valtuusto päätti myöntää voimistelu- ja urheiluseura Tarmolle 3000 markkaa luistinradan kunnossapitoa varten talvella 1918-1919. Aiemmin Tarmo oli kirjoittanut kaupungille ja ehdottanut sitä huolehtimaan radan rakentamisesta ja kunnossapidosta talven 1919-1920 aikana. Paikkakunnan sotaväki oli halukas laittamaan radan ja pitämään sen kunnossa, joten kaupunki päätti puolestaan antaa aitauksen tarvitsemat kuuset sekä kustantaa valaistuksen.

* * *

Nykypäivänä kadulla kulkija saattaa ihmetellä talvisen kunnossapidon vaihtelevaa laatua siirtyessään korttelista tai kadulta toiselle. Hän saattaa kaihoisasti toivoa, että kaupunki lykkäisi traktorillaan yksinkertaisesti koko kadun päästä päähän. Eräänä lumisena talvena itse päivittelin, kuinka esimerkiksi Tampereentien jalkakäytävän siistiminen lumesta vaihteli jyrkästi etelä- ja pohjoispään välillä. Vuoden 1919 kunnalliskertomus paljastaa, millaista lottoa lumenluonti tuolloin oli.

Eteläkatu eli tarkemmin sanoen entinen Eteläinen Niittykatu kuvattuna aikaisintaan 1922. Kuvasta näkee
selvästi katujen lumenluonnin merkityksen jo tuolloin.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Heti vuoden alussa huutokaupattiin kaupungin omistamien maanteiden puhtaanapito lumesta kahden vuoden ajaksi. Alhaisimman tarjouksen eli 1000 markkaa vuodessa teki ajuri A. Penttilä. Tarjousta pidettiin kuitenkin liian korkeana, joten lumireki päätettiin ajaa kaupungin hevosilla. Ajuri A. Thulin puolestaan huolehti Kuivansillan, vanhan hautausmaan sekä Myllymäen talojen nro 237, 235, 233, 231 ynnä Myllymäen torin jalkakäytäväosuuksien puhtaanapidosta. Talon 22 katu- ja jalkakäytävien sekä Poltinahon suusta vuokratontille nro 67 kulkeva tie ja vuokratontin nro 39 kohdalla oleva jalkakäytävän puhtaanapito annettiin samalle henkilölle 900 markan maksusta.

Toukokuun alussa kaupunki päätti, ettei se enää pidä puhtaana lyseon tontin katuosuuksia. Sen sijaan kunta otti toimitettavakseen entisen sotilaskirkon katuosuudet 1200 markan maksua vastaan.

Lähikuntien arkistoista on nähtävissä, millainen prosessi maanteiden talvikunnossapito tai talviaikaan auki pidettävien teiden valinta hyvin pitkään vielä olikaan. Sitä ei nykyautoilija varmasti useinkaan tule ajatelleeksi kaasutellessaan pitkin maakuntaa.

* * *

Vuonna 1919 oli agraaritalous koko maassa yhä vallitsevana, niin myös Hämeenlinnassa. Tämä selittää myös maalaiskunnan ja Vanajan pyristelyn kaupungin kupeella. Ahtaudestaan huolimatta kaupunki omisti viljelysmaita, jotka päätettiin jättää toistaiseksi vuokraamatta ja varata kaupunkilaisille perunapalstoiksi. Taustalla pitää muistaa maailmansodan loppuvaiheesta maassamme vallinnut elintarvikepula. Perunamaiden vuokraksi säädettiin 6 penniä neliömetriltä. Myöhemmin samana vuonna päätettiin tuoloin vuokratut perunapalstat vuokrata mikäli mahdollista samoille henkilöille ja samasta vuokrasta varaten kuitenkin mahdollisuuden ottaa niitä takaisin tonteiksi tai muihin kaupungin tarpeisiin.

Puhuttaessa Hämeenlinnan entisistä tulva- ja vesijättömaista yksi vanhojen kaupunkilaisten hyvin yhä
muistama esimerkki on ollut veden jokakeväinen nouseminen nykyisen Linnanpuiston kohdalle. Tässä
postikorttikuva ilmeisesti 1920-luvulta. Vuosia sitten sain kuulla puiston tiettyjen kohtien olevan joen-
pinnan alapuolella, joten maisemaa pidetään nykyään yllä keinotekoisesti.
Kuvan julkaissut Hämeenlinnan Lydia / Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Nykyinen kaupunkikuvamme on jokseenkin erilainen sadanvuoden takaiseen verrattuna jo siksikin, että Vanajaveden vesijättö- ja tulvamaita on laajsti kuivattu ja pidetään keinotekoisesti kuivina. Kesäkuun puolivälissä kertomusvuonna huutokaupattiin heinänteko-oikeus kaupungin vesijättömailla. Tarjoukset nousivat 902 mk. Heinäkuun 19. myytiin huutokaupalla heinänteko-oikeus Kiistalan alueella 1746 markalla.

Toukokuun puolivälissä Myllymäen asukkaille myönnettiin pyynnöstä laidunmaata Ahveniston puolelta 40 markan maksusta lehmältä sillä ehdolla, että he itse maksavat paimenen palkan. Sairion laidunmaat vuokrattiin samoilla ehdoilla.

Mikäli lukija tahtoo tarkemmin tutkia
vanhaa Hämeenlinnaa ja tekstissä
viitattuja paikkoja, apuna voi käyttää
esimerkiksi Maanmittari J. F. Sevónin
vuoden 1912 vaiheilla piirtämää 
Hämeenlinnan kaupungin karttaa.
Sen voi ladata itselleen Hämeenlinnan Lydiasta.

Lähikuukausina eri puolilla käsitellään historian tapahtumia suurruhtinaskunnan syöksyessä kohti itsenäistymisen mullistusta ja sisällisodan kauhuja. Näillä lyhyillä numero-otoksilla kunnalliskertomuksesta olen pyrkinyt pohtimaan sitä kaupunkimaisemaa, johon Hämeenlinna havahtui pölyn alkaessa laskeutua. Rivien välistä voi erottaa häivähdyksiä muustakin kuin vain kuivista kustannustiedoista. Niin kuin aiemminkin, viittaan myös rahanarvolaskuriin, jolla lukija voi hahmottaa itselleen mainittujen summien vertautumista vuoden 2015 rahanarvoon.

* * *

Lähteet:

Hämeenlinnan kaupungin kunnalliskertomus

Hämeenlinnan maalaiskunnan arkisto/ HMA