Museoiden mielenmaisemia

Näin vuoden alkaessa välkkyy mielessä armoton klisee ajan nopeasta kulumisesta. Blogistina pidän itseäni niin sanottuna myöhäisherännäisenä. Silti ensimmäiset tekstit tänne on laadittu jo vuonna 2014. Siitä onkin jo pian kolme vuotta. Siinä missä tavoitteeni on ollut maisemassa kierrellessäni kurkistaa kohti merkkejä historiasta itse retkistä on hyvää vauhtia tulossa omaa henkilökohtaista historiaansa. Toivottavasti niiden muistijälki säilyy urina mielenmaisemassa. Taannoin eräällä museokäynnilläni oivalsin erään toisen maisematyypin, joka ansaitsee oman kirjoituksensa: museot itsessään.

Hämeenlinnan kaupunginmuseo tarjosi Joenhiidelle
ensimmäisen mieleenpainuneen museoelämyksen, jota
on voinut tarkastella mielensä pohjalla vuosikymmenet.
Museon ulkoiset puitteet olivat sangen yksinkertaiset,
mutta näyttelyyn ja sen esineisiin oli ladattuna paljon
tunnetta, etenkin nykyään puuttuvaa pysyvyyttä. Nyt
katsottuna Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa näkee
kaiken: puutaloja, puiston kulman ja itse linnan.

Nykyajan hektinen elämärytmi pyrkii pyyhkimään tieltään pysyvän. Kenties ajan ja sen hengen päivittely kuvastelee myös kirjoittajan omaa vanhenemista ja vieraantumista ympäristöstään. Silti mielestäni on syytä ottaa esille nykyisen tapahtuma- ja elämyskeskeisesti tarjotun vapaa-ajan viettämisen keskellä niitä erittäin rauhoittavia hetkiä omien ajatustensa kera, joita asianharrastaja on saanut viettää vanhanaikaisissa museoissa, siis niissä joissa vitriini toisensa jälkeen on esitellyt menneen maailman esineitä. Huikeana lisänä silloin tällöin ovat esittäytyneet huolella viimeistellyt diodraamat eli pienoismallit tietyistä maisemapaloista tai tapahtumista.

Joenhiiden kiinnostus historiaa kohtaan syveni ensimmäisillä käyntikerroilla vanhassa Hämeenlinnan kaupunginmuseossa, joka sijaitsi puutalossa Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa. Vaikka tilaa oli ainoastaan kolme tai neljä huonetta, kokemus väreilee yhä mielessä uskomattomana. Niin kirjailija Larin-Kyöstin työinteriööri, ammattikuntakiltojen työnäytteinä olleet esineet kuin ammoin kadonneiden käsityöläisliikkeiden nimikilvet loivat mielikuvia menneestä. Ensimmäinen käyntini taisi viedä vähintään kaksi tuntia.

Muistoja matkalta Hollolaan vuonna 2014. Maalaismuseoissa näkee yhä vanhojen  esineiden runsauden
ja pääsee aistimaan entisten interiöörien tunnelmaa. Toki ne ovat vahvasti sidottuja kesäiseen vuoden-
aikaan. Vielä jokin aika sitten Hämeenlinnankin museossa pääsi yhä uudelleen tutustumaan kadonneiden
kaupunkilaiskotien sisustukseen ja edesmenneiden kaupunkilaispolvien kädenjälkeen, vailla näyttelylle
etukäteen asetettua aikarajaa.

Myöhemmin museo muutti linnan kupeelle entisen vankilan tiloihin ja nyttemmin Museo Skogter -nimellä takaisin keskikaupungille. Vanhoissa tiloissa saattoi kävijä tutustua hävitetyn puutalokaupungin talojen esineisiin ja tutustua muun muassa läkkiseppien töihin. Erittäin tutuksi tuli muuan valokuva Lietsankoukun suunnalta, Härkätien varrelta. Itsekin jonkin verran Rengossa liikkuneena Joenhiisi saattoi kuvitella mielessään ne metsätaipaleet, jotka reunustivat valokuvasuurennoksen esittämää taloryhmää. Se oli museokäyntien tärkeä kohde, tuo yksi maisema. Uusille tuttavuuksille oli selkeätä esitellä kotikaupunkinsa historiaa kattavan, vakaana säilyneen perusnäyttelyn kautta.

Vielä ainakin toistaiseksi Hämeen linnan yläkerroksessa pystyy yhä palaamaan näyttelyyn, joka kertoo
linnan entistämistöistä. Paikalta löydetyt rahat ovat oma ajatuksia nostattava joukkonsa puhumattakaan
muista pikkuesineistä. Tiiliin painuneet eläinten ja ihmisten jäljet ovat viestejä vuosisatojen takaa. Noihin
sattuman tallentamiin tuokioihin on hyvä palata ajoittain. Samalla alkaa jo itse ikääntyessä muistelemaan
niitä vuosien takaisia omia käyntikertoja  linnassa, jotka vievät jo edelliselle vuosituhannelle. Miten onkaan
tuollon tulkinnut näkemäänsä? Mihin tuolloin on osannut kiinnittää huomiota juuri noissa esineissä?

Myös itse linnan kehämuurirakennuksissa olleet pysyvät näyttelyt olivat kuin vanhoja tuttuja, joiden luokse tahtoi palata nykypäivän älyttömyyksien painaessa liikaa mieltä ja sotkiessa ajatuksia. Ilmeisesti jo usean vuosikymmenen aikana Hämeen esihistoriaa esitelleen näyttelyn esineet niin kuin ruuhi, haudasta löydetyt puvun osat, miekat ynnä muut kapineet tai niiden osat olivat kuin hipaisu kohti muinoin eläneitä ihmisiä. Vaikkei museokävijä tietenkään pääse koskettamaan esineitä, hän saattaa silti pohtia niitä, jotka aikanaan ovat tavaroita käsitelleet ja millaisten vaiheiden kautta ne ovat esille päätyneet. Viime aikojen esinelöytöjen - kuten Janakkalan miekkamiehen tai suuren rahalöydön - tietojen lisääminen vanhaan perusnäyttelyyn olisi ollut loistava lisämauste. Erittäin mieleen ovat painuneet Tavasterum-näyttelyssä olleet piirrokset, karttakuvat ja valokuvasuurennokset, jotka loivat laatijoidensa selkeän tulkinnan muinaisesta maailmasta. Mikään ohitse kiitävä videokuva ei sellaista kokemusta korvata. Sääli, mikäli uudet sukupolvet ovat menettäneet kyvyn pysähtyä esineiden ja karttojen eteen.

Itse museorakennuskaan ei ole mikään muuttumaton kulissi näyttelyjen ympärillä. Vielä vuosienkin kuluttua
silmä tavoittaa uusia yksityiskohtia. Talvisena päivänä pistäytyminen linnan sisäpihalla on tavoittanut tuokio-
kuvana tuulen katolta lennättämän puuterilumen kiehkurat. Epäilemättä luonto on käyttäytynyt samalla
tavalla lukemattomina talvina jo aiemminkin, mutta näköaisti ja ajatus ei ole itselläni seisahtunut tätä
yksityiskohtaa tarkastelemaan.

Vanhat perusnäyttelyt ovat olleet myös palanen historiaa jo itsessään, sielunmaisema, jonka ympärille kulkija on saattanut hahmottaa omaa mielikuvaansa menneestä. Niiden äärellä on myös itse tavallaan vanhentunut, koska on saattanut palauttaa mieleensä menneitä tuokiokuvia vuosien takaa ja niistä ihmisistä, joiden kanssa on juuri noita esineitä tarkastellut ja pohtinut kadotettua maailmaa. Itse olen sellaista sukupolvea, jonka mielestä esineitä on ollut ennemminkin liian vähän kuin paljon esillä. Luonnollisesti lähellä asuneena olen kyennyt palaamaan yhä uudestaan näyttelyn ääreen. Ulkomailla käydessä jo käytettävissä olleen ajan asettamat fyysiset rajat ovat toisinaan tuskastuttaneet.

Museoiden mielenmaisemat ovat kohdanneet melkoisen paradoksin kansakuntamme vaurastuessa. Tilojen laajentuessa sinänsä luonnollinen ja toivottava vaihtuvien näyttelyjen osuus on kasvanut luonnottomaksi ja kiertosykli kiihtynyt. Monta kertaa uudet näyttelyt ovat kooltaan odottamattoman suppeita, vain yhden huoneen kokoelmia. Vaikuttaa , ettei yhä vauraampi kansakunta tahdo investoida menneisyytensä esittelyyn enää samalla tavalla kuin vasta sodasta toipunut rampa yhteiskunta. Enää on hankalampi palata uudelleen ja uudelleen tiettyjen esineiden pariin. Samalla toki on satunnainen tarkkailija ollut huomaavinaan sellaista tulkintaa, ettei uudelle polvelle enää aseteta samanlaista esinemäärää nähtäville. Tilalle on tahdottu tuoda kaikenlaista toiminallisuutta. Kaipa sitä sitten itse alkaa olla lähellä museoesinettä, koska kaipaa enemmän vuosikymmenten takaista ”jähmeätä” pysäytyskuvaa menneestä läkähdyttävästi etenevien videopätkien asemesta.

Portaat linnassa eivät enää kaiu entisaikojen ihmisten askelia, mutta joskus sentään saattaa korviin kantautua
tutkijoiden ja henkilökunnan liikettä. Jokin tila sentään on noustavissa vanhojakin portaita. Siinä voi sään-
nöllinen kävijä tarkkailla omien jalanliikkeidensä muuttumista verkkaisemmiksi. Tämä linna on ollut minua
ennen ja toivottavasti myös kauan jälkeenikin.

Näistä ikkunoista olen jo useampana vuosikymmenenä käynneilläni tähystänyt kaupunkia muurien ympärillä.
Sinä aikana oma osallisuuteni ja suhteeni kaupunkiin on vähitellen muuttunut kohti ikääntyvän ihmisen näkö-
kulmaa. Vuosi vuodelta kokee itsensä enemmän museoesineeksi ja tuossa kaupungissa hyörivien ihmisten
ajatukset vieraammiksi. Joinakin talvimyrskyn päivinä 2010-luvun kaupunki katoaa helpottavasti näkyvistä.

Sukupolvikuilu taitaa siis railona avautua Joenhiidenkin edessä. Kertakäyttöisyyden leima uhkaa museoalaakin ja sen tarjoaman kokemuksen kerroksellisuutta ja kertausta. Onneksi museomaisema ei koostu pelkästään esineistä. Olennainen osa kokonaisuutta ovat seinät, muurit ja portaat. Niistä voi vuosienkin jälkeen etsiä tutuiksi tulleita uurteita. Ne tervehtivät oltuaan paikalla jo kauan ennen kulkijaa tai tämän jälkeen seuraavaa maailmaa, kunnes joskus koittaa aika vallienkin sortua. Meillä Hämeenlinnassa on onneksi ollut linnan kaltainen tiilikasa, jota grynderit eivät ole puutalojen lailla kyenneet sortamaan tieltään. Paksujen seinien suojassa ikkuna-aukkojen ääressä kelpaa hiljentyä istumaan ja katsomaan lasin läpi siivilöityvää valoa. Sykähdyttävimpiä kokemuksia on ollut seisahtua linnaan sankan talvipyryn päivänä, jolloin näkyväisyys kaupungin suuntaan on ollut vain joitain kymmeniä metrejä kätkien tyystin ulkopuolisen maailman. Tällöin on voinut tehdä mielessään aikamatkan sankkojen metsien ympäröimään muinaisuuden Vanajaveden laaksoon ja kuvitella sitä eristystä, jota keskitalvi on myrskyineen on merkinnyt. 

Talvinen horisontti katoaa lännessä. Tätä katsoessa on monet kerrat ajatellut sitä entisaikojen maailmaa,
jossa Härkätie kiemurteli synkkien salomaiden halki kohti Turkua ja satamaa. Siellä odotti aikansa sivistys
ja portti kohti suurta maailmaa. Laaksossaan kyhjötti pieni linnakylä aikana, jolloin matkustaminen merkitsi
kuukausien taivalta eikä muutaman päivän pistäytymistä toisella puolella maailmaa. Tuolloin matkalle lähtö
merkitsi todellista irtautumista lähtöpaikastaan tietämättä tai osaamatta vaatia tietoisuutta elämän pysymisestä
ennallaan. Kuukausien matkojen jälkeen ei voinut olla varma, kuka enää olisi ottamassa palaajaa vastaan.

 Jos seisahdumme museoissa, saamme tilaisuuden kokea pienuutemme ajassa.