Talotkin ovat kulkeneet

Monet meistä varmaan tahtoisivat nähdä rakennukset muuttumattomina keskellä kuohuvia aikoja, maamerkkeinä elonsa taipaleella. Näin ei valitettavasti ole. Myös talot ovat kautta vuosisatojen joutuneet jättämään synnyinsijansa. Kenties nykypäivinä täytyy erityisesti suunnitella talo siirtokelpoiseksi, mutta vanhanajan asumukset olivat sellaisia enimmäkseen jo syntyjään. Hämeenlinnankin kaupunkikuvasta ja historiasta löytyy hiukan pintaa raaputtamalla mielenkiintoisia vaellukselle joutuneita rakennuksia.

Kuuluisa Vainikaisen kahvila ja talo, josta olisi voinut tulla vanhan Hämeenlinnan tuhoamisen symbolin sijasta
historiastaan tietoisen, Suomen vanhimman sisämaakaupungin vertauskuva. Rakennuksen juuret ulottuivat
ilmeisesti aivan linnan kupeelle, pitkälle 1700-luvulle asti. Sitä kyllä koetettiin vielä uudelleen siirtää, mutta suunnitelmat kariutuivat ja hirret lahosivat Linnanpuistossa.
Kuvan julkaisija Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto

Ensimmäisenä esimerkkinä mainittakoon Ojoisten kartanon kaksikerroksinen, puinen päärakennus, jonka Pietari Brahe määräsi siirrettäväksi kaupunkiin raatihuoneeksi käydessään paikkakunnalla 8.-12.3.1650. Toki tupia ja aittoja oli varmaan sitä ennenkin siirrelty kaupunkia perustettaessa ja aikanaan latokartanoa perustettaessa. Hyville hirsille riitti aina käyttöä niin kuin saatiin havaita myös Saaristen latokartanossa Ison vihan venäläismiehityksen aikana, jolloin nämä siirsivät kartanon rakennuksia Hämeenlinnaan.

1800-luvulla pientä Hämeenlinnaa ravisutti nykypäivän termejä käyttääksemme sosiaalipoliittinen skandaali, joka ansaitsee tulla käsitellyksi jossain yhteydessä omana kokonaisuutenaan. Lyhyesti sanottuna vuoden 1831 tulipalo ja ankarat olot olivat kurjistaneet kaupunkia tavattomasti. Vuonna 1834 päätti silloinen maaherra Stichaeus lahjoittaa suuren summan rahaa edistääkseen köyhäinhoitoa. Erityinen yksityinen köyhäin- ja työhuone piti pystyttää ja varata ohessa vielä 10000 ruplaa. Napina kaupunkilaisten keskuudessa alkoi lähes välittömästi rakennuksen kohottua 1836 Kaupunginpuiston eli silloisen Pyövelinmäen kupeelle ja köyhien majoituksen alettua.

Jo seuraavana vuonna kirkonkokouksessa valitettiin, että verorasituksen kohonneen ylläpitokustannusten vuoksi. Uskottiin köyhien antamisen vähiten vaativille kannattavammaksi ratkaisuksi kuin työhuoneen käyttäminen. Köyhäinhuonetta oli kaupunkilaisten mielestä ”väliaikaisesti” käytettävä johonkin muuhun kuin lahjoittajan nimenomaisen määräyksen mukaisiin tarkoituksiin. Tämä tietenkin suututti tavattomasti Stichaeusta ja aloitti vuosikymmenien oikeustaistelun, joka ratkaistiin viimein kaupungin ja Stichaeuksen perillisten kesken joulukuussa 1858. Tuona aikana itse rakennus pääsi ränsistymään ja se huutokaupattiin 342 ruplalla ehdolla, että se siirrettäisiin Kaupunginpuiston kupeelta. Talon tie veikin maisteri Malinin omistamalle tontille Rauhankadulle. Paikka tuli myöhemmin kuuluisaksi neiti Savoniuksen tyttökoulun ja valmistavan koulun ynnä erään Sibeliuksen kautta.

Viisikymmentä vuotta sitten suunnitelmat talomuseon perustamisesta olivat vireitä. Samalla oltiin huolissaan
Kaupunginpuiston kunnosta. Mieliharmia herätti etenkin yhdistetty huoltorakennus ja puucee. Asiasta kirjoitettiin
muun muassa Hämeen Sanomissa sekä heinä- että joulukuussa 1966.

Hämeenlinnan kaupungin siirtyminen uudelle paikalleen 1770-luvun lopulla ja 1780-luvun kuluessa ei tietenkään ollut mikään pikainen prosessi. Ihmisten ohessa suurin osa rakennuksista muutti, vaikka joitain rakennuksia olen nähnyt karttoihin merkittynä sangen myöhäänkin ja itse kirkko toimi kymmenisen vuotta vanhalla paikallaan.

Aksel Salokannel on kertonut kirjassaan Vanhaa Hämeenlinnaa monien Myllymäen iäkkäiden rakennusten olleen peräisin Vanhastakaupungista. Hän otaksui niitä olleen olemassa vielä tuolloin eli 1960-luvulla niin kuin muuten taisi olla aivan keskustassakin. Itse asiassa hänen lapsuudenkotinsa, isänsä mökki Myllymäenkadun ja Torikadun kulmauksessa kuului noihin siirrettyihin rakennuksiin.

1960- ja 1970-luku olivat peruuttamattoman myllerryksen aikaa Hämeenlinnassa. Ottaen huomioon rivakan kehityksen Tiiriön ja Goodmansin kauppakeskuksineen ei voi kuin päivitellä puutalokaupungin kohtaloa. Yllättävän monella tuolloin puretulla rakennuksella oli takanaan yllättävän pitkä historia. Tuskin pöly viimeisten purettujen rakennusten jäljiltä oli laskenut ennen kuin todettiin keskusta aivan liian ahtaaksi. Mikäli puutalot ja jotkin puretut kivitalotkin olivat niin huonossa kunnossa kuin on annettu ymmärtää, herää mieleen oletus tarkoituksellisesta kunnossapidon laiminlyönnistä, koska aikeenakin oli jyrätä vanha rakennuskanta. Toki ongelmana oli myös alkuperäisen kaupunkialueen pienuus ja silkka tilanpuute.

Legendaarisiin uusrakennusvaiheen häviäjiin kuului Vainikaisen talon nimellä tunnettu kaupunkilaisten vuosikymmenien aikainen kohtauspaikka. Muistelen lukeneeni jostain rakennuksen olevan peruja ajalta ennen vuotta 1777 eli siirretyn Vanhastakaupungista. Itse asiassa Tyko Hagmanin kunnallishallinnollisen kertomuksen yhteydessä olevassa historiikissa mainitaan kaksi 1700-luvulla silloisten Raastuvankadun ja Itäisen Linnankadun kulmassa sijainnutta rakennusta, joista Linnankadulle antanut rakennus olisi ollut rakennettu 1773. Sattumalta juuri Hagmanin kertomuksen laatimisen aikaan paikalla aloitti kuuluisa Vainikaisen leipomo.

Tässä yhteydessä lienee paikallaan lainata, mitä Vainikaisen leipomosta, konditoriasta ja kahvilasta kirjoitettiin 1911 teoksessa Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet:

”Liike on perustettu v.1900. Kokonaan uudelle kannalle on se järjestetty v. 1910, jolloin liikkeelle valmistui uusi ajanmukaisilla patenttiuuneilla ja sähköllä käyvällä taikinakoneella varustettu leipomo, joka on ainoa laatuaan paikkakunnalla. Leipomon kaikki laitteet vastaavat suurempiakin terveydellisiä toiveita ja täyttävät uuden leipurilain asettamat suuret vaatimukset.

Leipomo valmistaa kaikenlaisia hienoimpia ja yksinkertaisempia vehnä- ja sokurileivoksia käyttäen parhaita aineita. Konditoria ja kahvila ovat paikkakunna yleisemmin käytettyjä.

Vainikaisen leipomon tuotteet ovat omilla eduillaan saavuttaneet niinhyvin kaupunkilaisten kuin maaseutulaistenkin yksimielisen tunnustuksen. - Huokeat hinnat, valmistuksessa noudatettu suurin puhtaus ja täsmällinen toiminta ovat saattaneet yleisesti käytetyksi.”

Ajan mainosteksti antaa rivien välistä vilahduksen kadotetun talon hengestä. Historian ironiaa on, että talo oli tekemässä 1960-luvulla uutta muuttoa pääsemättä ikinä perille. Kohtalo liittyy perihämeenlinnalaiseen jahkailuun koskien talomuseohanketta. Teerijoen Hämeenlinnan historiasta löytyy toteamus 1960-luvulla virinneestä ajatuksesta perustaa Seurasaaren kaltainen talomuseo. Purkutuomion saaneet talot oli tarkoitus siirtää museoalueelle eri puolilta kaupunkia. Mielessä oli museon perustaminen kaupunginpuistoon, jossa jo sijaitsi Larin-Kyöstin vanha asuintalo. Varsinaisena kohteena oli kuulemma linnan ja Tampereentien välinen alue. Asia vaikutti elinvoimaiselta vielä vuonna 1966, jolloin kaupunginhallitus vielä joulukuussa pyytää valtuustolta valtuuksia toimenpiteisiin Kaupunginpuistoon perustettavaa talomuseota varten ja valtionavun anomiseksi.

Tässä yhteydessä asiaan liittyvät jo Joenhiiden omat hatarat lapsuudenmuistot Linnanpuiston nurkkaan huteranoloisten katosten alle kasatuista hirsistä. Jaloista pyrkimyksistä huolimatta lopullisiin tavoitteisiin ei siis ikinä päästy, vaan puutavaran kohtalona oli lahota. Karu luku hämeenlinnalaisen kulttuuriperinnön tuhoutumisessa sai siten vahvan puumerkkinsä. Nykypäivän autioituvaa kaupunkikeskustaa ajatellen voi sentään katkerana leikitellä ajatuksella, millainen matkailuvaltti vanha kahvila torin laidalla nykyään hyvin hoidettuna olisi. Mitä olisikaan vanhat perinteet omaava ”Vainikaisen limppu” Sibelius-leivoksen ohella!

Hämeenlinnan rakennuskannassa on myös muistumia kansojen ja valtioiden suurista mullistuksista ja murhenäytelmistä. Taannoin katsoin Ylen Dokumenttiprojektin ohjelman Kannaksen kierros, jossa pysähdyttiin luonnollisesti myös Terijoella. Siellä Venäjän vallankumouksen ja Suomen itsenäistymisen myllerrys katkaisi venäläisen yläluokan yhteydet huviloihinsa. Äkkiä suomalaisilla oli käsissään paljon autioita rakennuksia. Osan niistä ottivat residensseikseen muun muassa aikakauden johtavat suomalaistaiteilijat, yli tuhat rakennuksista siirrettiin eri puolille Suomea. Terijokelaishuvilat ovat toki käsite rakennusalan ammattilaisten keskuudessa, mutta maallikko kokee tuon tuostakin havahtumisia liittyen noihin hienoihin, vanhoihin rakennuksiin, joita on yhä Suomessa vaihtelevassa kunnossa ja monet kasvaneiden kaupunkialueiden puristuksessa.

Terijokihuvilan piirteissä on jotain kirkkomaisen jyhkeätä.
Siirtämisensä aikaan sen jyrkkä katto on epäilemättä piir-
tynyt ympäröineiden rakennusten yläpuolelle. Hulppean
kokonsa vuoksi se herättää mielessä monia ajatuksia
alkuperäisistä omistajistaan, jotka lienevät sortuneet
Venäjän vallankumouksen pyörteisiin. Alkuperä selittää
paljon katsojalle välittyvästä vaikutelmasta. Tämä on
suuren historian kosketus keskellämme.

Noin vuosi sitten oli juttua Hämeenlinnaan siirretystä terijokelaishuvilasta, jonka uudet omistajat ovat ottaneet hoitaakseen mittavan saneerausohjelman, jossa toivottavasti kunnioitetaan perinteitä ja talon merkittävää historiaa. Usein suurtenkin huviloiden alkuperäisten venäläisten omistajien kohtalot vallankumouksen pyörteissä olisivat varmaan monen kirjan aiheita ja tietenkin rakennusten omatkin vaiheet. Terijokelaisen perinnön oivaltaminen avaa hetkessä vuosia alitajunnassa muhineita kysymyksiä, jotka ovat sykkineet katsoessa noita rakennuksia nykyisessä maisemassaan.

Julkisuuteen taannoin noussut huvila ei ole ainoa terijokelainen kaupungissamme. Tänä talvena olen lukenut Myllymäki-yhdistyksen toimittaman kaupunginosahistoriikin, jossa eräs muistelija on kertonut vaarinsa olleen kirvesmiehenä pystyttämässä Turuntien päähän pystytettyä niin kutsuttua Sinistä taloa, joka on myös peräisin Terijoen huvila-alueelta. Siinä missä Hätilän suunnalla kunnostettavalle talolle saattaa uskoa valoisaa tulevaisuutta voi vain toivoa, ettei perikato ja jo edellä tässäkin kirjoituksessa sivuttu perihämeenlinnalainen rappeutuminen, silkka hylkääminen koidu tämän vilkkaan risteyksen ja uusien rakennusten puristukseen jääneen huvilan kohtaloksi.

Vilkkaalla paikalla ja uuden ajan puristuksessa sinnittelevän Sinisen talon yksityiskohdat avautuvat silmille,
kun sen terijokelaistaustasta tietää. Rakennuksen säilyminen näihin päiviin asti ei ole tainnut olla läheskään
itsestään selvää. Toivoa sopii, että sen arvo ymmärretään.

 

Vuosien kuluessa olen isältäni kuullut, kuinka sotien jälkeen Hämeenlinnasta ja sen ympäristöstä purettuja rakennuksia käytettiin sekä rakennustarpeiksi että polttoaineeksi. Olen saanut tietää Tiiriössä sijainneen tilan rakennuksissa olleen aineksia useammastakin kohteesta. Se on toki ollut pula-aikana välttämättömyyskin. Samalla osa tiensä päähän joutuneista taloista on saanut osina oman uuden elämän. Oma tarinansa olisivat muun muassa Rantatorin laidasta puretun ortodoksikirkon puutavaran vaiheet. Saadessani tietää lapsuudenkotini purkuhetken koittavan kymmenisen vuotta sitten riensin vielä ottamaan viimeiset kuvat. Kuvia selatessani olen oivaltanut Tiiriöstä löytyneen vielä yhden esimerkin taloista, jotka kulkevat.

Kyseessä ollut talo oli alun perin palkkaväentalona Harvialan kartanossa. Sotien jälkeisinä vuosikymmeninä se siirrettiin osina Tiiriöön ja sama työporukka joka purki sen Harvialassa oli sitä kasaamassa. Vanhasta valokuva-albumista olen saanut jopa katsella niiden miesten ryhmäkuvaa. Kun rakennusta lopulta purettiin seisahduin eräällä kävelylenkillä Parolantien varteen osin purettua luurankoa. Viereeni ilmestyi hiukan vanhempi mieshenkilö, joka totesi paljastuneet rakenteet hyväkuntoisiksi. Kun sanat kuultuani tarkasteli näkymää aiempaa tarkemmin, huomasin piippujen kyljet ehjiksi, eivätkä seinätkään vaikuttaneet taipuneen. Harvialassa aiemmin sijainnut rakennus oli pystytetty uudelleen Tiiriöön, vain hiukan alkuperäistä lyhyempänä. Hyvää työtä olivat työmiehet tehneet. Se oli ilmeisesti ollut vanhaa kunnon käsityöläis- ja rakennustaitoa, jonka perään saatetaan nykyisinä hometalojen aikoina kysellä.

Vasemmalla Tiiriö joskus 1960-luvulla tai aivan 1970-luvun alussa. Härkätien linjaus kulki aivan vierestä
nykyistä lähinnä kevyenliikenteen väylänä toimivaa reittiä. Taustalla oikealla häämöttävät jo Ojoisten
kerrostalot. Harvialaista siirretty talo on etualalla oikealla sijaitsevat vaaleakattoinen rakennus.
Oikealla kuvassa sama rakennus kuvattu ilmeisesti vuonna 2006 juuri ennen purkutöiden alkamista. Sopii
vain pohtia, ovatko pihapiirin rakennusten hirret päätyneet vielä jonnekin uusiokäyttöön. Otaksuisin
niin käyneen, joten osa rakennuksista yhä elää uudessa muodossa aivan niin kuin aikanaan Tiiriössäkin
eli häivähdys muista rakennuksista.

Viimeksi jokin päivä sitten luin jostain palstalta, että Sibeliuksen syntymäkotikin tulisi siirtää Sibeliuspuistoon. Ajatuksena lienee korttelin vapauttaminen täysin uusimmalle gryndauksen aallolle. Se on samalla kuin kaikuja 1960- ja 1970-luvulta. Esineenä Sibeliuksen syntymäkotikin toki voidaan siirtää vaikka Myllymäkeen, mutta asiassa on muitakin vivahteita kuin tavaran siirtäminen paikasta toiseen. Jos oletusarvoksi asetetaan rakennuksen toimiminen sen paikan ja hetken symbolina, jolloin säveltäjämestari aloitti maallisen vaelluksensa, sijainnilla on erittäin suuri merkitys, niin kansallisesti kuin kansainvälisten ihailijoiden ja jopa pyhiinvaeltajien kannalta. Tämä soisi jo 2010-luvulla hämeenlinnalaistenkin ymmärtävän.

Olen aikonut jo kauan kirjoittaa näistä rakennusten kiertolaisista osana maisemaa ja ihmisten muistoja. Kiehtoo pohtia, että taloillakin on oma sielunsa, vaiheita määrittelevä kohtalonsa niin kuin on sanottu olleen kovanonnen laivojakin. Monille mahtipontisille rakennuksille ei suoda pitkää ikää, vaan sodat, tulipalot sun muut sortavat ne maahan muutamassa vuodessa. Niiden asukkaillakin on karu kohtalo. Toisaalta on sellaisia yksilöitä kuin osa terijokelaishuviloista, jotka seisovat ylväinä uudessa maisemassaan ja saavat uuden elämän. Sitten on pieniä mökkejä, jotka rauhassa, unohdettuina vaipuvat hiljakseen tomuun kuten niin kutsuttu Helinin mökki Tiiriön kupeella, josta viime vuonna kirjoitin. Uskon vakaasti henkilökohtaisen suhteen rakennuksiin synnyttävän paljon monimuotoisempia ja kestävämpiä rakennuksia kuin nykyiset massatuotannon elementtikolossit.

Vaikka kulkevien rakennusten aikakausi on ollut ristiriitainen ja julmakin, se silti synnytti paljon silmän- ja sielunravintoa, ihmisenkokoiseksi rakennettua maisemaa, jonka menetyksen suuruuden ymmärtää vasta jälkeen päin. 

* * *

Lähteet:

Arja Vettenranta et. Al (toim). Tarinoiden Myllymäki. Myllymäki-yhdistus ry.

Einar Palmunen. Ojoisten latokartano ja virkatalo.

Einar Palmunen. Saaristen kuninkaallinen latokartano

Hämeenlinnan liike-elämä ja liikkeet. 1911

K.O.Lindeqvist. Hämeenlinnan kaupungin historia vuosina 1809-75

Ilkka Teerijoki. Hämeenlinnan historia. Ensimmäisestä maailmansodasta 2000-luvulle.

Salokannel. Vanhaa Hämeenlinnaa

Tyko Hagman Kunnallishallinnollinen kertomus Hämeenlinnan laupungista. Piirteitä Hämeenlinnan kauungin historiasta. (1900)