Kanajärven tuolla puolen

Tammelan Teuron on arveltu saaneen ensimmäiset asukkaansa Hattulasta. Erämaan järvet Taka-, Renka- ja Kanajärvi ovat tarjonneet luontevan talvireitin hämäläisille kohti Turkua. Muinoin Teuro kuului Lehijärven hallintopitäjään, joten varsinkin varhaisimpina aikoina teurolaiset ovat olleet tiiviissä kansakäymisessä etenkin Ihalemmen, Sattulan ja Nihattulan kylien kanssa. Varsinkin kesäisin yhteydet Tammelan suuntaan ovat ennen olleet perin vaikeat johtuen vetelien soiden reunustamista järvistä.

NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ KUVAA

Osa Hämeen läänin kartasta, Tavastehus län 1845 III, jonka ovat tehneet Johan Berg; von Wright; Nyberg; Kajanus, George. kartasta näkyvät selvästi tiet Hattulasta Renkajärven kautta kohti Teuroa. Polku/tieura Renkajärven pohjoispään eli Rimminlahden ympäri on jo merkitty, vaikka reitti järven keskikohdan poikki Vuohiniemestä Luurilaan näkyy yhä selvästi. Vasemmassa alalaidassa tie kohti Tammelan kirkkoa on merkitty Pehkijärven ylitse Kala-Jaakon - Vehiniemennokan seutuvilta. Järven soisen luoteispään kautta ei kulku ole ollut vielä ilmeisesti mahdollista ennen järvenpinnan laskemista. Sen sijaan Susikkaan kautta on jonkinlainen Kulkureitti.

Kartan tuottaja www.vanhakartta.fi <http://www.vanhakartta.fi> ja Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto. Pysyvä linkki tähän tietueeseen:  http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200908183598

Vanhakartta.fi -sivustolta on myös katsottavissa muutamaa vuotta myöhäisemmältä ajalta (1855) oleva Kalmbergin kartaston karttalehti R V List : 8, josta näkyvät myös talvitielinjat Kana-, Pukari- ja Ojajärven ylitse.

Lähes niin kauan kuin muistan olen mieltänyt Kanajärven länsipuoliset alueet varsinaiseksi korveksi, jossa mäkiset, mutkikkaat soratiet kiemurtelevat suurten metsien halki. Seutu on juuri sopiva yksinäistä matkantekoa varten aikana, jolloin arjen hälinä alkaa raastaa mieltä kuin tylsä saha. Jo vuosia sitten olen pohtinut, että Kanajärven tien varteen saattaisi ihminen tyystin unohtua talven pyryjen keskelle.

Mökki Ojajärvellä

Nykypäivän kulkija ei joudu turvautumaan kinttupolkuihin tai soisten järvenrantojen kiertämiseen puhumattakaan talvikelien odottamiseen. Silti taivaltaja tuntee itsensä tietyllä tapaa vähäiseksi lähtiessään polkemaan Renkajärveltä yhä syvemmälle takamaille. Selän taakse jää Luurila, jonka rantapellolle joku on joskus kätkenyt aikanaan rahoja. Matkatessani päiväkausien mustat pilvet ovat taivaalla vaihtuneet harmaan eri sävyihin. Muutama hento valonsäde kurkistelee paetakseen oitis vesiusvan taakse.

Elleivät polkupyöräni renkaat rahisisi vasten soraa saattaisin erottaa veden tippumisen oksilta. Lintujen äänet ovat ainoastaan satunnaisia, lähes valittavia kirkaisuja. Sitten kuuluu palokärjen omalaatuinen, valittava huuto. Pian jo näkyy tumma varjo puunlatvuksessa. Mäki seuraa toistaan ja pyrkii sekoittamaan ajan- tai etäisyydentajun. Kartasta olen lukevinani itseni kauemmaksi kuin missä olenkaan. Ojajärven kylä sijaitsee kahden järven väliin jääneellä kannaksella. Sotkajärvi jää jonnekin metsän taakse, mutta Ojajärven vesi pilkistää tämän tästä oikealla puolellani. Tiedän olevani puolimatkassa Teurolle.

Häränsilmä, jonka luoteiskulmalta erkanee tie kohti Myllyharjua. Lähellä Ojajärventietä lammen rannalla asteli 

joutsenpari neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella puolella huuteli kurkipariskunta. Itäisellä rannalla 

nököttivät ladon tai aitan jäännökset. Todennäköisesti kuitenkaan kyseessä liene Silmälässä ollut torppa.

Ensimmäinen etappini on Myllyharju, jolle tie erkanee Häränsilmän lammen kohdalla. Lammen eteläpuolelle jää Silmälä, jossa kuulemma on ollut Teuron ensimmäinen torppa, vaikka Kuuslammilla ollaankin. Myllyharjun kupeella puolestaan on sijainnut mylly, jonka kohtaloksi on aikanaan koitunut teurolaisten ja Saaren kartanon riita Ihalemmen kanssa. Ihalemmen väki on tahtonut laskea pohjoispuolisen Sotkajärven pintaa ja vielä suurentaa tukinuittoväylää. Seurauksena oli veden vyörymä, joka vei paljon soraa mennessään. Myllyn yläpuolella olleen Päällinen-nimisen lammen vedenpinnan korkeus laski puolisentoista metriä. Ensimmäiseksi tahdon tutkia, miltä kannaksella näyttää.

Näkymä Myllyharjulta. vesi virtaa yhä vuollaasti Päällisestä Aliseen, mutta varsinkin Alinen on melkein tyystin

kasvanut umpeen. Näillä main kävivät Ihalemmen ja Teuron väet aikanaan kiivasta riitaa veden korkeudesta. 

Ihalempi sai tahtonsa läpi.

Häränsilmän pohjoispäässä näen kaksi joutsenta neljän poikasensa kanssa. Vastakkaisella niityllä huutaa kurkipari ennen kuin nousee siivilleen. Lähden seuraamaan harjun rauhoitusalueen suuntaan johtavaa tietä kurkien huudot korvissani. Kannakselta löydän ojan, jossa yhä solisee vesi sangen vuolaana. Pohjoispuolella häämöttää erittäin ruohoittunut Päällinen ja etelän suunnalla soistunut Alanen. Kapuan polkua Ojan varteen ottaakseni kuvia Päällisestä, jonka takana jossain siis sijaitsee Sotkajärvi. Löydän pienen aukean ruohokentän, jonka toisella puolella näen rantatörmältä lammen, joka on suureksi osaksi ruohottunut. Koetan nähdä silmissäni vedenpinnan puolitoista metriä nykyistä korkeammalla. Myllystä en maalikkona näe merkkiäkään, mutta oletan mystisen pikkuaukion tarkoittavan jotain. Sen sijaan soistuneet lammet toki kertovat jotain mullistuksista.

Kiiruhdan jatkamaan matkaani, sillä retkeni on vasta alussa. Aion suunnistaa katsomaan Hämäläistallia. Kyseessä olevaa aluetta on kutsuttu yhdeksi Teuron historian arvoituksellisimmista paikoista. Sitä on ensinnäkin pidetty hämäläisten talvivaltatien etappipaikkana. Se on ollut Teuron ja Susikkaan välinen rajapaikka. Siellä on sijainnut ammoin heinälato, joka on rakennettun yhä uudelleen. Paikan on myös arveltu olleen Satakunnasta ja Hämeestä levittäytyneiden asutusliikkeiden rajapaikkana. Vanhan muistitiedon mukaan suuri osa teurolaisista vietti isovihan talven 1713-14 Hämäläistallissa karja ja hevoset ilmeisesti mukanaan. Mainittu lato oli tarinan mukaan kauan sitten tarjonnut lumimyrskyssä suojaa postinkuljettajalle.

Hämäläistalli. Nykyään ainoastaan nimi kartalla herättää uteliaisuutta.

Nykyään Hämäläistalli on yhä metsälohkon nimenä kartalla. Aivan selvästi nämä perusteet liittävät paikan pyöräretken tutustumiskohteeksi. Onneksi pääsen kärrytietä aivan lähelle peltoa, jonka keskellä mainittu alue sijaitsee. Heti ojanvarteen päästessäni huomaan kahden kurjen ylilennon. Ihmisten värjötellessä tuvissaan luonto näyttää ottaneen piirun takaisin omaansa. Kevyt usvamainen tihku hivelee kasvojani tähystäessäni ensiksi taivaalle lintujen perään ja sitten kohti tiheätä, ilmeisen kosteata metsäsaareketta, joka seisoo heinäpellon takana viidakkomaisen tiheänä. Vain siis nimi enää kertoo menneisyydestä. Tässä on jälleen osoitus siitä, mikä rikkaus kartoillamme elää.

Tammelan Teuro. Tämä näkymä tulee vastaan kuljettaessa 10-tieltä kohti Urjalaa. Liian usein on ollut turhan

kiire jatkaa matkaa, eikä ole tullut ihailtua kaunista seutua.

Hiljaisuutta kylänraitilla, vaikka kyseessä on

tärkeä läpimenotie.

Seuraavaksi on aika kääntää pyörän keula kohti itse Teuron keskustaa. Olen yleensä tullut sinne melkoista vauhtia 10-tien suunnasta kunnolla edes ehtimättä tarkastella näkymää. Polkupyörä on intoutunut aina kulkemaan peräti joutuisasti. Muistan silti aivan tiessä kiinni olevat rakennukset, vuolaan joenuoman ylittävän sillan ynnä kivipylväät. Kun nyt saavun paikalle huomaan, ettei kauppa ole enää toiminnassa. Myöhemmin retkeni aikana saan tietää, ettei puotia ole ollut enää moneen vuoteen. Siitä täytyy taas vetää se ikävä johtopäätös, etten ole näillä kulmilla liikkunut moneen ajastaikaan.

Tällä kertaa päätän seisahtua joksikin aikaa ja näpätä niitä valokuvia, jotka ovat aiemmin jääneet ottamatta. Montakaan kulkijaa en raitilla näe. Vanha mies askartelee postilaatikon kimpussa. Tihkusade on laantumaan päin. Jostain kantautuu traktorin ääni. Hiljaiseloa, kunnes sillalle ryntää etelästä iso kuorma-auto kadotakseen taas ties minne.

Yritän löytää tieni eräälle entiselle torppari- tai mäkitupalaisalueelle. Osoittautuu mahdottomaksi löytää tietä, joka ei veisi suoraan jonnekin pihalle. Siksi satunnainen pyöräilijä lähtee edelleen länteen. Aikomuksenani on etsiytyä mahdollisimman lähelle Talvitienlahtea Pehkijärven länsipäässä. Jälleen on kyseessä kartoilla elävä muinaismuisto, osa Teurolta lounaaseen johtanutta talvitien reittiä.

Kohti lintutornia. Tässä vaiheessa Pehkijärvi

jo näkyy, mutta varmuutta lintutornista ei 

vielä ole.

Ennen kuin löydän tavoittelemani tieuran seisahdun havaitessani lintutornista kertovan tienviitan. Uskon löytäväni tornin sellaiselta paikalta, josta saisin hyvän käsityksen Pehkijärvestä, joka soisine rantoineen on vuosisatoja ollut yhtenä suurista esteistä matkalla Teurolta kohti Tammelaa ja sen länsipuolisia alueita. Vasta Pehkijärven pinnan laskeminen 1930-luvulla muutti tilannetta. Huonosti jäätyneiden mutaisten vesijättöjen käyttäminen oikotienä ei ollut enää mahdollista.

Tie viettää rohkaisevasti kohti järveä. En heti tupsahda jonkun pihaan, joten lähden etsimään tornia. Ensin löydän peltoaukean laitaan rakennettuja riistatorneja, mutta jatkaessani eteenpäin havaitsen uuden viitan kohti lintutornia. Ensiksi toki hämmennyn päädyttyäni vanhan maatalon pihalle. Paljastuu kuitenkin, että polku jatkuu melko suorana kohti luonnonsuojelualuetta ja tarkkailupaikkaa. Polku johtaa yhä syvemmälle halki lehdon. Jo kimmaltaa vesi vesiheinien seassa. Sivuutan makkaranpaistopaikan ja lopulta melkein törmään lintutorniin. Voilá! Melkein kuin pyramidi viidakossa.

Kömpiessäni portaita ylös löydän tornista luontokuvaajan, jonka kanssa saan vaihtaa jonkin sanan paikasta. Hänen käsityksensä mukaan vastarannalla sijaitsee Kala-Jaakontie. Itse asiassa myöhemmin karttaa tutkittuani olen päätellyt päätyneeni hiukan lännemmäksi kuin olen aluksi olettanut. Tällöin aivan edessä olisi järven vastarannalla Mustalaismäki ja siitä vasemmalle Kala-Jaakko. Yksityiskohdalla on sikäli ekskursioni kannalta merkitystä, että sillan on kerrottu ylittäneen Pehkijärven juuri josasin Kala-Jaakon tai Veniniemennokan kohdalla. Järvenpinnan on kerrottu olleen 1,5-2 metriä nykyistä korkeammalla. Kun järveä tornista tähyää, moisen saattaa varsin uskoa. Taas edessäni on osoitus maiseman rajusta muokkaamisesta, jolla kuitenkin on ilmeisesti ollut syynsä Vaihijoen kesäisessä ylittämisessä kirkkotiellä Tammelaan.

Näkymä lintutornista kaakkoon yli Pehkijärven. Jossain etualalle työntyvän niemen takana pitäisi olla aukeata

vettä. Tällä kertaa ei ilmeisesti näkyvillä ole mitään erikoisempia lintuja. Keväällä huomiota on herättänyt 

mustajoutsen. Tämän järven pinta on ollut aiemmin huomattavasti korkeammalla ja muodostanut huomattavan 

esteen matkalla kohti Tammelaa. Jossain tuolla Kala-Jaakon ja Vehiniemennokan suunnalla oletetaan löytyvän 

yhä vanhojen siltarakenteiden jäänteitä.

Tornissa saan katsella kamerakerhon ottamia lintukuvia. Kuulen mustajoutsenen käyneen paikalla maalis-huhtikuussa. Muita lajena on ollut lukuisia, muun muassa kalasääksi, merikotka ja kattohaikara. Tuo mustajoutsen ui valokuvassa sangen vaikuttavana punainen nokka hehkuen. Jospa lintu olisikin yhä paikalla!

Kaipaan edelleen Talvitienlahdelle, mahdollisimman pohjukkaan. En vielä hahmota seisovani siitä katsoen Niininiemen toisella puolella. Päästyäni takaisin Myllykylään vievälle tielle koetan turhaan löytää oikeata metsätietä. Jokainen risteys näyttää vievän yksityispihaan. Ajettuani tovin edestakaisin huomaan päätyneeni Myllykylästä Lautaportaan suuntaan vievän tien risteykseen. Tovin karttaa tutkittuani päätän kokeilla peltotietä, joka johtaa lahden luoteispuolelta lähelle rantaa. Sillä keinolla päädyn aluksi rehevään lehtomaisemaan ja sitten suonlaitaan. Koska polku on jo päättynyt, ja lettoa suota metsän laidassa, en voi jatkaa niin pitkälle kuin olen aikonut. Joka tapauksessa olen käynyt suolla, joka aiemmin on mitä ilmeisemmin ollut korkeamman veden aikana Pehkijärven länsipäätä. Kompuroidessani metsän läpi takaisin polkupyörälleni olen törmätä valkohäntäpeuraan. Pellon laidalla joutsenpari tähystää kaula pitkällä, kuka kumma pellolla könyää.

Satunnaisen pyöräilijän kohteet Teurolla. Tihkusade ei kyennyt latistamaan

tunnelmaa. Pehkijärven rannoilta löytyivät sitten itikatkin. NÄPÄYTÄ HIIRELLÄ
KUVAA.

Kartalta löydän vielä merkittynä järven luoteispuolelta Myllykylä-Lautaporrastien takaa Susikaslammiksi nimetyn suoalueen, jota en näe tieltä. Koska Vaihijoki yhdistää suon Pehkijärveen, on helppoa olettaa tuon suon olevan umpeenkasvanut lampi. Näin olen kerännyt havaintoja historian muutoksista maisemassa. On aika lähteä kohti Lautaporrasta. Tämä on ollut vasta pintaraapaisu Tammelasta. Olen saanut sentään polkea soratietä ja vain ajatella niitä ammoin menneitä polvia, jotka ovat taivaltaneet matkan polkuja metrien ja talviteiden kautta. Kanssakäymisestä kertovat vanhat rajariidat hattulalaisten, kalvolalaisten ja teurolaisten välillä. Koska Teuro on niin keskeisellä paikalla Kalvolan, Hattulan ja Rengon suunnalta katsoen Tammelaan matkattaessa, sinne on varmasti syytä palata. Tiedä mitä uusia tekstilöytöjä silloin mielessä siintääkään.

Lähde:
Teuron kylähistoriapiiri. Tammelan Teuron kylän entisyyttä. Tammela 2001