Vanajanselkää kiertämässä

Kukkein kesäaamu oli oiva hetki lähteä kiertämään Vanajanveden laakson rantamaita. Edellisten viikkojen hyytävät ilmat olivat enää ikävä muisto. Kahtena pääetappina olivat Tenholan ja Rapolan linnavuoret, joiden välissä lainehtivat Vanajanselän aallot. Harjuilta kelpaa tähystellä kaukaisuuteen ja pohtia niin menneitä kuin nykyhetkeäkin.

Peltovainion takaa häämötti Hattulan kirkko

Aloitin matkani suuntaamalla Tenholaan. Edellisen hellepäivän jälkeen aamussa oli yllättävää viileyttä. Pälkäneentietä reunustavien viljapeltojen laidalla saattoi jo erottaa aavistuksen kypsyvän viljan tuoksusta. Synkät pilvimassat täyttivät taivaan, mutta siellä täällä oli pitkinä viiltoina sinistä, joten nouseva aurinko saattoi hivellä Hattulan kirkon tornia, joka kohosi pohjoisessa taivaanrannassa. Väistämättä mieleen tuli jotain syvästi vertauskuvallista tuossa näkymässä: lainehtiva viljavainio, jota vartioi korkeuksia tavoitteleva, koin kyljestä kultaama ristitorni. Kokemusta syventävänä yksityiskohtana kun mielessä vielä väikkyi edellisen viikon luonnottoman kylmät säät, jotka jatkuessaan olisivat saattaneet sekoittaa vuodentulo hyvinkin pahoin.

Ehdittyäni viimein Tenholan juurelle olin jo tavoittanut sen suurenmoisen matkanteon tunteen, joka virittää polkupyörän satulassa aivan erityiseen olotilaan ja herkistää aistit poimimaan ympäristöstä yksityiskohtia. Metsätien päässä olleelta pieneltä aukiolta mutkitteli polku yhä jyrkempää mäkeä. Opastaulun mukaan noin 100 metriä harju kohoaa yli 65 metriä Vanajaveden pinnasta. Mäenlaelta saatoin hyvin tähystää luoteeseen yli Vanajanselän. Huiman näköalan kautta saattoi jälleen uskoa, millainen asema linnavuorilla aikanaan on ollut seudun ihmisten turvallisuudelle. Ympäröiväthän Vanajanselkää Hämeen sydänseudut, josta kertovat myös lukuisat kalmistot ja uhrikivet. Paikaltani Tenholasta näin suuren osan vanhinta asutusaluetta. Annoin katseeni kiertää pitkin mutkittelevaa rantaa niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kiikareilla tarkensin eteeni vielä kaukaisuudesta Sääksmäen sillan ja Rapolanvuoren, samoin Valkeakosken tehtaanpiiput.

Paaluvarustuksen jäljitelmästä näkyy, ettei tunkeutujan ollut helppoa päästä portista sisälle. Tasanne harjulla ei

näytä kovin laajalta, mutta puusto hämmentää tilan hahmottamista. 

Linnavuorten on kerrottu olleen osa varoitusjärjestelmää ja asukkaiden pakopaikkoja. Varustusten suojiin kiiruhtamiselle on jäänyt jonkin verran aikaa merkkitulien- tai savujen havaitsemisen jälkeen. Vainolaiset taisivat ilmeisimmin liikkua vesitse, sillä rannoilla olivat enimmäkseen tiettömät metsät erottamassa peltoja ja asumuksia. Kiikareilla tähyillessä järvenselkä vaikutti melkein pettävän lyhyeltä matkalta. Osaksi mittasuhteiden ymmärtämiseksi olin hahmotellut mielessäni alueen kiertämistä polkupyörällä. Vuosien mittaan olen kyllä ajellut pohjoiseen ja etelään aina jompaakumpaa rantaa, idästä tai lännestä. Vaikka tiet ovat nykyään toista kuin muinaiset kinttupolut, ne eivät kuitenkaan täysin seuraa rantaa.

Näkymä Tenholasta pohjoisluoteeseen. Olen merkinnyt maamerrkeinä näkyville taivaanrannalta Sääksmäen sillan,

Rapolan linnavuoren ja Valkeakosken tehtaanpiiput. Näpäytä kuvaa hiirellä saadaksesi se suuremmaksi.

Tenholasta otin suunnan ensiksi Lehijärven luoteisrannalle. Sieltä muistin vuosia aiemmin pyöräilleeni metsäteitä Leteensuon kautta Iittalaan. Leiniälässä suuri karja on muokannut vahvasti maisemaa. Sieltä tie sukelsi metsän sisään. Alueen maantieteellisen aseman keskeisyyden oivalsi maantien alittaessa rautatien ja ylittäessä kahdesti moottoritien ennen Iittalaa, missä kulku jatkui vielä poikki vanhan 3-tien. Matkaajan katse tavoitti monenlaisia rakennuksia, niin rappiolla vajonneita kuin pieteetillä varjeltuja. Suuren osan matkasta Iittalaan tajuntaa hallitsi kuitenkin moottoritien humina. Nykyajan valtasuoni oli läsnä vaikkei näkösällä. Myös toisenlainen valtatie näytti tekevän tuloaan kaapelointitöiden muodossa.

Päivä oli kasvanut lämmössään yli aamuyhdeksän ehtiessäni Kalvolan kirkon kohdalle. En ollut aiemmin poikennut siellä. Vaikuttavan graniittiseinäisen kirkon oven päälle on hakattu vuosiluku 1921. Viereinen kotiseutumuseo olisi olluit avoinna vain sunnuntaina, joten kulkija ei vääränä päivänä kannattanut jäädä odottelemaan. Taivaltamaton maantie Keikkalan ja Sittalan kautta kutsui. Sittalasta Taljalaan johtavan tien varressa on säilynyt kalmistoalue, jota Joenhiisi oli päättänyt poiketa katsomaan.

Kalvolan kirkko antaa jykevän vaikutelman.

Poikkitie suuntautui hämmentävän suorana lounaaseen vanhojen Niemen kartanon maiden poikki. Tovin tietä seurailtuani löysin ensiksi tienpientareelta pysäköintipaikan kyltin ja tekstin, joka ilmoitti Pahnainmäen muinaismuistoalueesta. Heinikkoon tallottu polku johti pellonsyrjää kohti keskellä aukeata kohonnutta metsikköä. Hetken jo ehdin pelätä, etten pääsisi paikalle.

Pahnainmäen kalmisto ja uhrikivi

Kalmiston kiviröykkiöitä

Saavuttuani jo matkan päähän valkeana hohtaneen opastaulun ääreen saatoin lukea, että Niemen kartanon mailla oli 1911 hävitetty kiviröykkiöitä ja löydetty pronssikahvainen, koristeltu miekka. Tutkimuksissa paljastui viikinki- ja ristiretkiaikainen polttokenttäkalmisto. Kaksi keskiaikaista ruumishautaa sen sijaan on tuhoutunut pellonraivauksen yhteydessä. Miekan löytypaikan vieressä ollut ruumishauta paljastui naisen haudaksi 1000-luvulta jKr.

Jatkettuani kulkua metsikköön löydän muutaman röykkiön kiviä, jotka ovat varmaan aikanaan olleet selvemmin ympäristöstään erottuvia. Etsiessäni jonkin aikaa aiemmin kalmistopaikkaa olin erottanut hevoslaitumen keskellä sangen korkean kivikasan. Ellei se ole syntynyt aikanaan pellonraivauksen yhteydessä tienoolla on ollut muutama muukin otollinen palvontapaikka. Metsikön suojaama kalmisto oli kuin pieni aikakapseli nakattuna pellon keskelle. Nyt jokunen päivä myöhemmin asiaa pohtiessani heittyy mieleen yllättävä rinnastus kasvaneiden kaupunkien keskelle jääneisiin hautuumaihin, niin kuin Vanha hautausmaa Hämeenlinnassa uuden moottoritien katteet kupeella.

Junarata johtaa kohti Kuurilaa.

Oli kuitenkin aika jättää muinaisten haamut ja lähteä suunnistamaan kohti Sääksmäkeä, missä odotti kiertomatkan pääetappi. Sitä ennen edessä oli kosolti tuntemattomia näkymiä halki kesäisen Hämeen. Karttaa tutkiessani olin pysähtynyt nimeen, joka seisahduttaa junaliikenteestä puhuttaessa. Kyseessä oli tietenkin Kuurila. Maantie Sittalasta sivuuttaa Kuurilan ja alittaa junaradan. Suomen rauhanajan pahin junaonnettomuus tapahtui 15. maaliskuuta 1957 aamulla kello 9.45 kaksi kilometriä rautatieasemalta etelään pohjoiseen matkalla ollut moottoripikajuna ja etelään matkannut höyryveturin vetämä yöpikajuna törmäsivät toisiinsa. 26 ihmistä kuoli ja 50 loukkaantui. Jos joillain paikoilla voisi aistia menneiden tapahtumien vaikutuksen, radanvarsi Kuurilasta kohti Iittalaa voisi sellainen olla. Rajussa törmäyksessä höyryveturin raskas massa kuulemma repi kevyen moottoripikajunan kuin kuin säilyketölkin.

Siellä silta jo siintää. Vaikka moottoritie paikan sivuuttaakin,

liikenne tiellä vaikuttaa ainakinpolkupyöräilijän näkökulmasta

sangen vilkkaalta. Sillan päissä sijainneet taukopaikat tosin 

ovat taantuneet verrattuna vanhoihin hyviin aikoihin.

Ajaessani polkupyörällä kohti Kuurilaa en toki osannut määrittää tapahtumapaikkaa, mutta seisahduin kuitenkin ottamaan kuvan rautatiestä. Asemarakennuskin on purettu jo 1984. Jatkaessani matkaa saavuin viimein Valkeakoskelle eli Pirkanmaan puolelle. Aloin jo odotella Sääksmäelle pääsemistä, mutta matkaa oli vielä runsaasti taitettavana ennen sitä hetkeä. Kun viimein sain eteeni tutun siltaa kohti kaartuvan kannaksen, seisahduin ajoradan kaiteen ääreen valokuvaamaan ja katselemaan tuota näkyä. Kuinka hyvin tuo silta olikaan näkynyt Tenholan linnavuorelta liki neljä ja puoli tuntia aiemmin! Siirryin sillalle tähystämään kohti kaakkoa. Jospa sinne olisikin voinut jättää jonkin suuren viirin tangon päähän ja mukana olisi ollut kunnon kaukoputki...

Ei ollut syytä jähmettyä paikalleen. Rapola yhä odotti. Vasta sieltä oli otaksuttavaa, että pääsisin kunnolla vertaamaan aamulla tarkastelemaani näkymää. Ohitin pian Sääksmäen kirkon, jota päätin katsella lähemmin paluumatkalle lähtiessäni. Luin kahviloiden mainoksia ja aloin pohtia, olisiko syytä seisahtua kaffelle ennen kapuamista vuorelle vai vasta sen jälkeen. En osannut lainkaan arvikoida, kauanko talsisin Rapolassa, joten olin kallistumassa pikaisen kahvittelun puoleen löytäessäni reittini varrelta Sääksmäentieltä vaikuttavannäköisen hirsihuvilan, jonka portin pielessä kyltti ilmoitti Puutarhakahvila Tervapääskyn olevan avoinna. Rehevästä puutarhasta erotin lopulta pöytiä tuoleineen, mutta ketään ei ollut näkyvillä.

Puutarhakahvila Tervapääsky on idyllinen taukopaikka Rapolan linnavuoren kupeella keskellä vankkaa kulttuuri-

maisemaa. Vuonna 2014 kahvila on avoinna 27.7. asti. Maanantaisin suljettu.

Ah, kahvia, vettä ja ruusulimonadia. Mitäpä muuta kulkija

kauniina kesäpäivänä osaisi odottaakaan saadessaan istua

kauniissa ympäristössä? Yksityiskohdat  houkuttelevat

silmää tutkimaan, mitä kaikkea esillä onkaan.

Rohkaistuin silti ja lähdin polkua kohti huvilaa. Kulman takana odottikin sisäänkäynti. Oven takana odotti lukuisten esineiden täyttämä interiööri. Satunnainen pyöräilijä oli löytänyt helmen. Isäntä osoittautui auliiksi esittelemään turkulaisen ornitologin ja luonnonhistorian lehtorin, fil.tri. Thorsten Renvall 1913 rakennuttamaan hirsihuvilaan sisustettua kahvilaa ja kertomaan talon vaiheista. Sain kuulla tapahtumista, joita kahvilassa on kesän aikana tiedossa ennen sulkemista 27.7. Pyöräretken lomassa olin löytänyt itseni kulttuurihistoriaa henkivästä huvilasta, jossa sai sekä lepuuttaa jäseniään, että virkistää oloaan kahvilla, vedellä ja limonadilla. Muutapa ei olisi enää voinut kuvitella tarvitsevansa retkellään. Aivan ehdottomasti oli syytä merkitä paikka mieleen tulevaisuutta varten.

Siemaillessani kahvia sain kiittää mielessäni, ettei moottoritien linjaus ollutkaan tuhonnut seutua niin kuin oli ollut vähällä tehdä. Vielä poistuessani silmäilin ihastuksissani puutarhaa. Kuin korostaakseen näkymää taivas oli alkanut lopullisesti seljetä, ja kasvit tuntuivat hohtavan auringonvalossa. Eikun vain jatkamaa matkaa kohti Rapolaa...

Tenholan tapaan Rapolassakin löytyi pätkä hirsivarustuksen jäljitelmää, mutta Tenholasta poiketen rakennelma oli harjun juurella eikä huipulla. Nousu kohti huippua oli samankaltainen kuin aamulla Tenholassakin, mutta puitteet Rapolassa ovat kaikkineen laajemmat kuin toisella puolella Vanajanselkää. Ylhäällä odottivat suurenmoiset näkymät. Oli hyvä kiikaroida selällä liikkunutta yksinäistä purjetta. Yhä vielä järvi näyttäytyi korostetusti metsien ympäröimänä. Taivaanrannalla erottui nykyajasta muistuttamassa linkkitorneja. Muistelin ohittaneeni yhden aivan vierestä matkallani kohti Tenholan linnavuorta. Koetin arvikoida, mikä se noista kaukaisista hahmoista olisi ollut. Jätin arvuuttelun istahtaessani paikalle kyhätylle penkille. Jos joku olisi sytyttänyt Tenholassa merkkitulen, ainakin savu olisi erottunut selvästi.

Näkymä kohti Tenholaa. Valaistus on tehnyt tepposensa, mutta pitihän tuo kuva ottaa koska tuolla jossain

kaukaisuudessa tähystelin vain kuutisen tuntia aiemmin päin vastaiseen suuntaan.

Lisää maisemia Rapolasta

Oli aika lähteä katsomaan Rapolan kalmistoa. Polku seurasi harjunlakea. Matkalla näkyi paikka, jossa arvellaan olleen paaluvarustusten. Ohitin myös alueella ennen sijainneen huvimajan eli lystikopin paikan. Sen oli aikanaan kamreeri Per Gustaf Svinhufvud rakennuttanut 1800-luvun puolivälissä. Opastaulun mukaan kansallisromantikot etsivät Sääksmäeltä erämaaluontoa. Nimistä on mainittu muun muassa Akseli Gallen-Kallela, Ermil Wikström, Jean Sibelius ja Eino Leino. Tiesin siis kulkevani paitsi hämäläisen niin myös suomalaisen kulttuurimaiseman sydämessä.

Merkkinä menneestä maastossa erottui yhä vanha sudenkuoppa. Muinaislinnan sivua kulkeneesta urasta erkani alas reitti. Nuolet opastivat hyvin jokaisessa käänteessä, vaikka matkalla pieni alue metsää oli kaatunut tai kaadettu. Niin saavuin muinaispellon laitaan ja löysin viimein kyltin, joka ilmoitti kalmistosta.

Muinaispelto häämöttää. Tässä ollaan kulttuurimaiseman sisimmässä.

Rapolan kalmistoaluetta. Tiet ja polut täällä päin ovat ikivanhoja.

Palatessani takaisin mäkeä ylös huomasin opastaulun, jossa esiteltiin suomalaisen maiseman peruspiirteiden syntymistä jääkauden päättymisen aikoihin 11 500 – 10 800 vuotta sitten. Jos olen joskus oppinut ja unohtanut, niin jälleen sain kerrata Rapolanharjun kuuluvan suureen Hattelmalan harjujaksoon. Harjun korkein kohta on 149 metriä merenpinnasta ja noin 70 metriä Vanajaveden nykyisestä pinnasta eli siis viitisen metriä korkeammalla kuin Tenholan huippu. Samassa opastaulussa esitettiin maankohoaminen Ancylusjärven alkuvaiheesta 10 800 vuotta sitten Anchyluksen järvivaiheen (10 100 vuotta sitten) Vanajaveden järvialtaan muotoutumisen jälkeiseen aikaan 8 800 vuotta sitten. Rinnakkain asetettut karttakuvat näyttävät selkeästi mullistavat muutokset vesien väistyttyä nykyisille uomilleen ja saavat uumoilemaan niitä meille havaitsemattomia muutoksia, joita alituisesti tapahtuu havaintokyvyltämme salassa jääden monenmoisten kanavanrakennustöiden seurausten varjoon.

Harjuhaudan ylärinnettä harjunlakea kiertävän polun koilliskulmasta. Oikealla puolella on muinaisten asumusten

jäänteitä.

Siellä ne näkyvät, Valkeakosken tehtaanpiiput jo 

huomattavasti lähempänä kuin aamulla.

Päästyäni takaisin harjun päälle lähdin jatkamaan polun kiertämistä myötäpäivään. Rengasmaisen polun kehän sisälle jäivät harjanteen kaakkoispään kaksi suurta harjuhautaa jotka ovat olleet luontainen sijoituspaikka alueen tulisijoille ja asumuksille. Vajoama harjun keskellä osoittautui yllättävän suureksi. Siitä on hyvä päätellä, kuinka paljon rakennelmia sinne aikanaan onkaan mahtunut. Vaikka muinaislinnojen kukoistusaika lienee ollut 700-1100-luvuilla jKr, osa Hämeen muinaislinnoista on otettu uudelleen käyttöön tai uusia perustettu 1200-1400- luvuilla Ruotsin vakiinnuttaessa täällä valtaansa. Siten voidaan ymmärtää, kuinka strategisesti merkittäviä paikkoja nämä ovat olleet. On arvioitu Rapolasta aikanaan nähdyn lähes jokainen Vanajaveden ympäristön rautakautinen asuinpaikka. Ne puolestaan ovat olleet perustana myöhemmille Vanajaveden laakson kylille.

Metsän lomasta siintivät äkkiä myös Valkeakosken savupiiput, ja sain siten konkreettisesti arvioida päivässä tekemääni liikettä niidenkin maamerkkien suhteen. Alkoi olla sopiva hetki laskeutua takaisin polkupyörän luokse ja suunnitella paluumatkaa.

Kuvassa toinen Rapolan harjuhaudoista, jonka suojaan on sopinut aikanaan sangen paljon väleä ja varusteita.

Juomatauko Voipaalan taidekeskuksen kahviossa ja lyhyt kierros puutarhassa olivat sopiva tovi ennen paluuta Sääksmäentielle. Kirkko kylpi iltapäivän kirkkaassa valossa. Olin monta kertaa aiemmin kiiruhtanut siitä ohitse, joten tällä kertaa oli syytä kurvata pihalle ja tarkistaa mahdollinen sisäänpääsy. Onneksi ovi oli auki ja esittelykin tarjolla.

Sääksmäen kirkko

Tie kirkon kulmalta kohti pohjoista

Vuosina 1924-1925 peruskorjattu kirkko paloi 1929, joten seinämaalaukset ovat paloa seuranneelta ajalta lukuunottamatta kahden päätyikkunan uudelleenaukaisun yhteydessä paljastuneet maalaukset. Uudet maalaukset ovat sääksmäkeläisen Kalle Carlstedtin käsialaa ja osoitus paikallisesta uskosta ja tahdosta koettelemuksissa niin kuin palaneen kirkon korjaus aina on ollut. Kuunneltuani esittelyn istuin hetkeksi penkille huokaisemaan ennen paluumatkaani. Oli sopiva tuokio toivoa kommelluksitonta taivalta kohti Hämeenlinnaa.

Olin päättänyt kiertää Retulansaaren kautta Pälkäneentielle. Sinänsä etappi ei ollut tuntematon, mutta edellisestä kerrasta oli kulunut jo vuosia. Alkumatka Ritvalaan taittui joutuisasti uutta kestopäällystettä pitkin. Siellä seisautin kulkupelini bongattuani kyläkaupan. Vaikka taskussani ei ollut enää monta ropoa, piti yrittää ostaa jotain, edes jäätelöpuikko. Samalla pääsin haistelemaan yhä harvinaisempaa kyläkauppatunnelmaa. Tänä kesänä olin päässyt ainoastaan kerran aiemmin poikkeamaan kyläkaupassa, Urjalan takamailla.

Ritvalan kyläkauppa on lajissaan uhanalainen. Joenhiisi pysähtyy
periaatteessa jokaisessa kyläkaupassa, jonka taipaleellaan kohtaa.

Ritvalan kyläkauppias olisi saanut myytyä yhtä ja toista, mikäli taskussani olisi ollut tarpeeksi käteistä. Kortti ei käynyt. Itsekin toki mieluummin harrastan käteiskauppaa. Seuraavan kerran ohiajaessani pyrin varaamaan mukaan jonkin sopivan setelin, mikäli kaupan yhä löydän. Hetken luulin olevani jossain kotimaisessa maaseutuelokuvassa. Sulkemisaika vain painoi päälle, ja itsenikin oli syytä kiiruhtaa pyörälleni. Korpitaivalta oli yhä rutkasti edessä ennen kuin edes Pälkäneentielle oli pääsy.

Maantien päällysteen vaihtuessa soraksi ja mutkien lisääntyessä pellot vaihtuivat metsäksi. Puiden oksat tuntuivat lähestyvän kulkijaa kummaltakin sivulta. Onneksi sentään oli kesäinen ehtoo lähestymässä eikä valosta puutetta. Ohitin syrjäisiä maataloja, joista jotkut näyttivät vuosikausia aiemmin hylätyiltä. Yhdestä tienmutkasta puuskuttaessani oli ajaa mäyränpoikasen (ilmeisesti, havainto oli siksi pikainen) tai parin ylitse. Yksi jäi hetkeksi sähisemään närkästystään ojanreunalle ennen kuin olin jo ohittanut paikan. Tilanne oli lyhyt, nopea leikkaus tajunnassa. Olisipa ollut kamera valmiudessa rinnuksilla.

Ylös ja alas mäkiä vei pyöräilijän matka. Yhtenä hetkenä polki toinen kulkija ohitseni kadotakseen vähitellen maantien kätköihin. Autoja oli vähän liikkeellä. Tiesin muuta kokevani ehtiessäni Pälkäneentielle, mutta tuolla hetkellä sain nauttia levollisesta rauhasta odottaessani seuraavan etappini Retulansaaren risteystä, jonne Ritvalastakin oli taitettavana runsaasti matkaa. Mälkiäisen risteyksestä olin kääntyä tuolle umpikujaan johtavalle tielle ennen kuin tavoitin Valkeakoskelta Alvettulaan johtavan tien.

Olin päättänyt koukata Retulansaaren kautta vilkaistakseni, miltä siellä nykyään näyttää. Olen kyllä poikennut siellä jonkin kerran aikaisemminkin ja valokuvannut useita kuvia, mutta siitä on vierähtänyt jo niin monta ajastaikaa, ettei niitä otoksia viitsi käyttää ainakaan ainoina kuvaamaan vuoden 2014 tapahtumia. Olin siis menossa katsomaan vielä yhtä kalmistoaluetta. Muistaakseni saarella oli ennen käyskennellyt lehmiä. Tänä vuonna näin hevosia. Joka tapauksessa laitumia yhä käytettiin.

Retulansaaren kalmistoaluetta

Kuin olisi päätynyt äkkiä jonnekin toiseen maahan. Vuosisatojen kulttuurivaikuitus näkyy selvästi.

Tämä luonnon tuivertama puu on kuvattu Retulansaaressa kesäkuussa 2006. 

Retulansaarta niin ikään vuodelta 2006.

Hattulan Pyhän Ristin kirkko ilta-auringossa hetkellä, jolloin 

Vanajanselän kiertomatkani umpeutuu. Takana on antoisa 

kesäpäivä keskellä hämäläistä maisemaa.

Käännyin pikaisesti takaisin otettuani kuvia kalmistosta verratakseni niitä vuosia aiemmin ottamiini kuviin. Kenties luvassa oli pienimuotoista vertailuaineistoa. Kotona myöhemmin kuvia katsoessani tosin jouduin toteamaan kuvakulmat ja -paikat turhan erilaisiksi, vaikka käytettävänä oli myös kuvia vuosilta 2005 ja 2006. Enää oli jäljellä ajomatka Pälkäneentietä Hattulaan ja sieltä kotiin. Siinä ei sopinut enää maisemia ihailla. Mielen perukoilla alkoi jo itää suunnitelma seuraavaa retkeä varten.

Näpäytä kuvaa suuremmaksi

Lähteet:

Opastaulut kohteissa

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_junaturma

http://fi.wikipedia.org/wiki/Kuurilan_rautatieasema

Puutarhakahvila Tervapääsky; www.lighthouse.fi/tervapääsky / Facebook: Puutarhakahvila Tervapääsky

www.saaksmaenseurakunta.fi/fi/hallinto/tiedotus/saaksmaen_kirkko_ja_kirkon_hostoria/?id=231