Arvoituksia tekemässä

Siinä tuo esine nököttää kirjoituspöydän kulmalla. Jos viskaisin sen mennessäni ojanpientareelle, se kenties hautautuisi unohduksen tomuun. Sitten jonain päivänä joku saisi sen käsiinsä ja pohtisi, miten ihmeessä moinen kapistus on saattanut ilmaantua hämäläisen maantien varrelle. Esine on ilmiselvästi kiikari, mutta se on kokenut kovia.

Tällä kapineella on historiansa, joka ulottuu ylitse ihmisten ja eliniän. Joenhiisi on saanut sen käsiinsä Jugoslaviasta, jota ei ole enää. Ostajaansa se odotti Skadar-järven lounaispuolisilla vuorilla, pienessä vuoristokylässä. Se on todennäköisesti nähnyt vanhan Montenegron ja vanhan Serbian. Voi vain arvella, onko se ongittu järvestä vai Adrianmerestä. Millaiset ihmiset ovat sitä pidelleet? Kuinka he ovat joutuneet siitä luopumaan? Missä se on rakennettu? Monessako maassa se on kulkenut? Joenhiisi on tuonut sen päähänpistostaan tänne pohjoiseen, missä se on levännyt hyvissä ajoin ennen kuin Balkan viime vuosisadan lopussa jälleen syttyi tuleen.

Näin on tullut lisättyä uusi arvoitus esineen historiaan. Hajonneena ja kolhiintuneena sillä on muistoarvo ja mielikuvitusta kiihottava huutomerkin tehtävä kirjoitellessani tämän ja menneen maailman asioista. Nämä kiikarit eivät toki ole mikään muinaismiekka, mutta aivan yhtä hyvin arvoituksellinen esine kuin jokin ase tai koru ilmestyessään jokin päivä esille Joenhiiden jo vaivuttua unholaan. 

Maailman museoissa on esineitä, jotka ovat aikansa muistomerkkejä siinä kuin rakennukset, kirjat tai maalaukset. Esineet ovat erottamaton osa maisemaa ja niitä on ilo yhä uudelleen tarkastella vanhojen mestarien maisemamaalauksissa, joissa niillä toki onkin ollut tarkkaan harkittu tehtävänsä. Massatuotannon aikana käyttöesineiden arvo vai on hämärtynyt. 

Skadar-järven lounaisrannan vuoriseutua, josta Joenhiisi vuonna 1985 löysi matkamuistokseen vanhat kiikarit lisäten siten uuden luvun vanhan esineen historiaan.