Valoa ja varjoa

 

MAAILMA VIELÄ ALLA MUSTANA ja yllä aamun hohtava kupari. Hiljalleen väistyvä yö vielä kätkee alleen
kansallismaiseman. Takana rivakka taival halki metsän kohti aamun ensi valoa. Pienen, taianomaisen
hetken saattaa kuvitella maailman vailla nykyajan uusimpia hullutuksia tai mahtipontisimpia rakennelmia.
Samalla kaakkoisen taivaanrannan voi kokea myös uhkana niin kuin vaikkapa 83 vuotta aiemmin. Silti
varhaisimman sunnuntaiaamun tovit vain lyhyiden linnunhuutojen katkaisemina ovat seisauttavia...

”Parahin serkku! Sinä olet pyytänyt minua kirjoittamaan, miltä minun olinpaikkani näyttää kesällä , ja sitten olet sinä wielä pyytänyt, että näin kirjeessä laatisin sinulle kaikesta siitä, mitä täällä on nähtäwää, seikkaperäisen selonteon...”

Näin aloittaa nimimerkki Antres sanomalehti Hämettäressä 13. heinäkuuta 1907 vieden lukijansa luonnollisesti Aulangolle, missä on juuri tuolloin tapahtunut suuria maisemallisia muutoksia. Hän kertoo, kuinka laiva vie kaupungin rannasta 25 pennillä Karlbergiin ohitse tukkilauttojen tukkipoikain laulun kaikuessa korvissa.

Luonnollisesti itse Karlberg jo saa osansa ylistyksestä ja ”kaupunki woi ylpeillä tällaisesta paikasta. Sadottain wetää se kesä-aikaan matkustajia puoleensa.”

Päärakennus torneineen ja terasseineen saa toki osansa huomiosta, mutta juuri nyt kulku vie tekorauniolinnan tornien lomitse metsään, jonka läpi tavoitteena on jotain muuta, mikä jättää kartanon eläintarhat siipikarjoineen, riikinkukkoineen ja hirvenvasoineen tavallista toisarvoisemmiksi. Vuorelle on nimittäin juuri kesällä valmistunut harmasta graniitista jykevä torni.

” Toden totta tekee se sinuun, serkkuseni, sen ensi kerran nähtyäsi enemmän kuin juhlallisen waikutuksen. Sinä kunnioittain olet walmis pääsi sen edessä paljastamaan...”

Vahvat hermot sallivat matkalaisten kuitenkin nousta ylös tornin korkeuksiin, mistä silmä tapaa järviä, vuoria , kukkuloita, metsiä...alla Hämeenlinna puistikoineen, kirkkoineen, toreineen ja tietenkin itse Karlberg.

Liikutuksen vallassa kertoja otaksuu illan koittaneen ja auringon laskeneen. Läntisellä taivaalla viipyy enää ruusunpunainen juova. Kertojan lukijoineen laskeutuessa viimein tornista on jo koittanut yö...

 

Nouseva aurinko kuin liekkeinä seinillä.

Maailma oli perin erilainen Aulangon kuulun näkötornin valmistuessa vuonna 1907. Maa oli osa tsaarien Venäjän imperiumia, ja viime vuosisadan suuret maailmanpalot olivat vasta edessä. Jo aivan alusta torni on ollut merkittävä kohde vierailtaessa kaupungissamme ja ympäristössä. Esimerkiksi jo elokuussa 1908 Hämeen Sanomat kirjoitti, kuinka itse kenraalikuvernööri muun ohjelmansa ohella vieraili tornissa ja Karhuluolassa. Näkemäänsä ylen ”ihastunut” kenraalikuvernööri kuulemma kirjoitti nimensä tornissa olleeseen matkailijain nimikirjaan. Melko tarkkaan kymmenen vuotta myöhemmin eli elokuussa 1918 sanomalehti Hämetär kertoi, että

”Karlbergissa ja Aulangolla käwijöitä on päättywän kesän kuluessa ollut melko runsaasti. Aulangon näkötornissa olewaan nimikirjaan on wiime sunnuntain iltapäiwään mennessä merkinnyt 5,000 matkailijaa nimensä.”

Mainittakoon, että vuosina 1910-15 Hämeenlinnan väkiluku oli alle 6500 asukasta. Juuri ennen talvisotaa vietettiin kuulemma vuonna 1939 Suomessa sangen hyvää, viimeiseksi vanhan ajan kunnon kesäksikin joskus luonnehdittua matkailusesonkia. Hämeen Sanomien mukaan tuolloin kesäkuussa oli myyty rautateille Helsingistä ja Tampereelta Hämeenlinnaan lähes 3000 viikonloppulippua. Näkötornissa oli ollut kävijöitä heinäkuun puoliväliin mennessä jo noin 18 000. Montakaan kuukautta ei sitten ehtinyt kulua ennen kuin tornille tuli totista käyttöä ilmavalvonnan merkeissä. 

Paljon on siis Aulangon graniittitorni ehtinyt 115 vuoden aikana nähdä, kokea ja todistaa. Ja jälleen saattaa moni jo paahaa aavistaen tähyillä kohti kaukaista itää... Sysäyksenä tälle kirjoitukselle on kuitenkin ollut hiukan jokin muu kuin vain edellä mainitut numerot tai historian haamut. Kolmisen viikkoa sitten koittanutta talviaikaan siirtymistä voi pitää viisareiden siirtämistä jonkinlaisena nykyajan talveen vaipumisen riittinä. Muutettaessa päivärytmiä tuntia myöhemmäksi loikataan samalla kohti pimeämpiä iltoja. Rämmittäessä sysipimeissä, märissä ja kylmissä päivissä kasvavan synkyyden ohella vähäinen valokin tuntuu saavan pehmeyttä aivan eri lailla kuin ollessaan miltei jatkuvasti läsnä kesäisin tai siivilöityessään terävän keltaisena ruskan lehtien lomitse. Raahustaessaan päivä päivältä alempana ja vähemmän aikaa taivaanrannassa aurinko levittää aamu aamulta ja ehtoo toisensa jälkeen hivenen eri lailla ja eri kulmasta loistettaan, joka on sydäntalvella kuin häivähdys kynttilänliekkiä. Yhtenä aamuna talonpäädyissä hohtaa hentoinen vaaleanpunainen ja toisinaan taas silmä tavoittaa ainoastaan kuparinkeltaista. Sitten tulevat taas usvaiset ja nuhruiset aamut, jolloin taivas vain roikkuu matalalla.

Kolmisen viikkoa sitten oli siis jälleen aika siirtää kelloja. Samalla mieleen juolahti etsiytyä Aulangon näkötornille, joka oli vuoden viimeisiä päiviä avoinna. Päivää aiemmin oli onneton sadekeli ja auringonnousun valon havaitseminen turha toive. Niinpä matka vei Aulangolle juuri viisareiden siirtämisen jälkeen. Kävely pimeän metsän halki tornille kohti puiden lomitse pilkottavaa itäistä taivasta oli kokemus sekin. Jostain huusi eläin, joka saattoi olla lintu... tai sitten jokin muu.

Pääsin tornin juurelle hyvissä ajoin ennen ilmoitettua auringonnousun hetkeä, mutta taivas itäkaakossa hohti jo nuotionkeltaisena, hehkuvana kuparina. Se oli miltei pistävä erotuksena pimeydestä ympärillään. Tuo hohde hiveli jo näköalatasanteen metallikaiteita. Siinä aikani ihailtuani näytelmää päätin kavuta hyvissä ajoin tornin välitasanteelle, jolta sentään oli odotettavissa vielä parempi näkymä auringonnousuun. Koska aikaa oli siirretty tunnilla taakse, ei ollut toiveita päästä enää parhaaseen aikaan tornin huipulle. Niinpä sain katsella perin matalalta, kuinka nousevan auringon säteet saivat kivipylväiden kyljet ja lukitut portaikon seinät kuin ilmiliekkeihin. Vain päivää aiemmin olisi ollut tilanne toisin ellei sadekeli siis olisi tehnyt aikeitani tyhjiksi.

Tunnelma oli tuollakin paikalla kuin toisesta ajasta; maisemassa viivytellyt pimeys varjoineen kätki katseelta kaikki kaukaisuuteen pyhätyt nykyajan rakennelmat. Jossain alapuolella selkenivät vähitellen Aulangonjärven piirteet. Joutsenten huudot kaikuivat sieltä jostain, kunnes silmä jo erotti kahden valkean hahmon lennon matalalta veden yltä, paljon tarkkailijan alapuolelta. 

 

Jokainen aamu on valaistuksensa suhteen siis erilainen. Kun sähkölukko lopulta päästi kapuamaan huipulle asti. Ilma oli muuttunut enemmän harmaaksi kuin talviaamun hohteeksi. Vanajan kiemurtelevan juoksun varrella tosin säkenöivät terästehtaan suurten rakennusten kyljet kuin maahan laskeutuneina tähtinä. Hetkeä aiemmin taivaanrannalla loistanut lumous oli kuitenkin kadonnut. Lisäksi korkealla tuulen aisti äkkiä perin raakana ja armottomana, mikä ei houkutellut viivyttelemään odotellen pilvien mahdollista uutta väistymistä.

Äkkiä jäljellä oli taas viimainen loppusyksyn tai alkutalven nuhruiden keli. Olinpa sentään tavoittanut tovin aamunkoiton Aulangolla. Se oli siirtynyt niiden muistojen joukkoon, joita voi mielestään penkoa eri puolilta Vanajanlaaksoa. Jotenkin varhaiset aamut ovat mystillisempiä kuin iltahetket; kenties ne minusta tuntuvat siltä, koska aamuihmisenä olen tuolloin yleensä virkeämpi havainnoimaan kuin ehtoolla. Varhaisen aamun maailma on myös usein hiljaisempi kuin iltaansa sykkivä tienoo. Kenties hienoin Hämeenlinnassa kokemani valonäytelmä on sijoittunut Hattelmalanharjulle. Eräänä varhaisena aamuna näin siellä nousevan auringon värjäävän paksun usva- ja pilvikerroksen, joka kuin tiiviinä kantena peitti matalalla Hämeensaaren ja Niementaustan suuntaa eli aivan laaksonsa pohjalla kyhjöttänyttä Hämeenlinnan keskustaa. Pilvikerroksen alla oli tiivistä pimeyttä, mutta pilvikerroksen päällä liekehti aamun kuparinruskea hohde kuin kekäleinä. Tuolloin usvan seassa olisi yhtä hyvin voinut nuokkua pienoinen 1800-luvun Hämeenlinna kuin 2000-luvun alun betonielementtikeskusta. Valon ja varjon toistuva leikki tuntuu ikään kuin hetkeksi kadottavan kuluneen ajan ennen kuin tarkentuva maisema pyyhkäisee armotta esille nykyajan rumine rakennelmineen. Olen toisinaan pohtinut, että arvostelemme loppusyksyä ja talven pimeyttä usein turhankin raa´asti, koska juuri voiman ja määrän vähäisyys tuo esille valonkin eri vivahteita herkemmin kuin kesän ylenpalttisuus.

 

PÄÄSTESSÄNI tornin huipulle sain toki nähdä auringon sivelevän pilvien lomasta taivaanrantaan ja
sytyttäneen kaukaiset tehdasraennusten seinät ja savupiiput säkenöimään kirkkaina valopisteinä.
Silti varhaisen aamun suurin taika tuntui jo kaikonneen. Aamun valonäytelmät ovat joka aamu niin
lyhyitä ja joka kerta erilaisia.

 

 * * *

 

Lähteet:

Hämetär 13.7.1907
Hämeen Sanomat n:o 94 21.8.1908
Hämetär n:o 62 27.8.1918
Hämeen Sanomat n:o 163 20. 7. 1939
Y. S. Koskimies: Hämeenlinnan kaupungin historia 1875-1944

Lottatähystäjät palasivat kyynelsilmin Aulangolle
https://yle.fi/a/3-5626908 (luettu 20.11.2022)