Hämeenlinnaa on kutsuttu syystäkin puistojen kaupungiksi. 1990-luvun puolivälissä Historiallisen museon julkaisussa esiteltiin kaupunkimme puistoja kautta aikojen. Parkki eli Kaupunginpuisto tai Karlberg eli Aulanko ovat toki luku sinänsä, mutta etenkin yksi on jäänyt erityisesti mieleeni eli Seurapuisto, jota Inka-Maria Laitila tekstissään kutsuu myös kadotetuksi puutarhaksi.
Hämeenlinnan vanhat puistot viestivät juuriltaan 1800-lukua, mutta Birger Jaarlin kadulta ja Linnankadulta rantaan ulottuneen Seurapuiston eli Sällskapsträdgårdin tarina alkaa 1700-luvulta, kaupungin paikan siirtämisen ajoilta.Itse kaupungin paikan vaihtaminen oli ollut ennen puiston perustamista sellainen pitkä prosessi, että aihetta olisi useammallekin kirjoitukselle. Mainittakoon tässä Einar Palmusen sanoin:
”Minkälainen oli se paikka, johon kaupunki siirtyi? Erään asiakirjan mukaan Niementaustan mäki kohosi jonkin verran ympäristöään korkeammalle. Sen itäpuolella oli Vanajavesi ja muualla soiset niittymaat ympäröivät sitä. Mutta uusi alue oli toista vertaa isompi kuin entinen, 1200 kyynärää pitkä ja 400 leveä (entinen oli 700 x 300 kyynärää). Paikalla sijaitsivat Saaristen rakennukset sekä lampuotien asunnot, mutta suurin osa oli karua, viljelykselle sopimatonta kivikko- ja santamaata, jolla paikoin kasvoi katajapensaita ja mäntyjä.”
 |
|
Kuningas Kustaa III vahvisti vuonna 1776 uuden sijoituksen ja määräsi linnoitustoimen päällikkö Axel |
Itään työntyvää niemeä hallitsikin joitain rantakaistoja lukuunottamatta suurehko alue, jota kuvaillaan Palmusen teokseen liitetyssä karttapiirroksessa .”Högländ och något Stenig Sandmo”. Vielä yhtenä yksityiskohtana kuvaamaan ammoista Saaristen kartanon aluetta uuden Hämeenlinnan keskustan paikalla voidaan mainita kauppias K. F. Björkbomin kertoneen Kellastuneissa muistoissa Hämeenlinnasta, että kirkon mäkeä kutsuttiin pitkään Katajamäeksi, koska siellä oli kasvanut paljon katajia. Kun lukee tekstejä, joissa mainitaan kaupungin paikan siirtämisestä vuoden 1777 käskyn mukaan, helposti tulee vain todenneeksi, että jaha, tuolloin siis väki muutti paikasta A paikkaan B. Itse asiassa kuitenkin huushollin siirtäminen noinkin vähän matkaa otti tietenkin aikansa, vaikka muistelen sinänsä jostain lukeneeni, että uudet rakennukset alkoivat aika pian nousta. Välitila luonnollisesti kesti aikansa, ja muun muassa kirkkohan sijaitsi vielä hyvän aikaa vanhalla paikallaan Pyövelinmäen kupeella jopa niin, että hautausmaa oli jo vuosikausia nk. Vanhan hautausmaan paikalla eli nykyisen Goodmanin vieressä. Nyt voi sitten sielunsa silmin yrittää hahmottaa, miltä uudessa Hämeenlinnassa näyttikään muuttokuormien, rakennusporukoiden ja kakenlaisen muun väen hyöriessä. Niissä tunnelmissa, suunnitelmissa ja asemakaavoissa tahdottiin piirtää suuria, ajan tyyliin sopineita puistoalueita. Tilaahan aluksi olikin, eikä kivikkoinen santamäki rakennustyömaineen varmaan aivan hivellyt silmiä.
 |
| Gustafssonin asemakaava 1845 Kuvernööri Otto Rehbinder esitti pian muutoksia Carl Ludvig Engelin Hämeenlinnan palon jälkeen laatimaan kaavaan. Toimeen ryhty Carl Johan Edvard Gustafsson. Kaavoitettu alue laajeni kaupungin pohjoispuolelle ja supistui eteläisestä rannasta. Keskustan koillisosassa erottuu yhä laaja vihreä, rakentamaton osa. Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto |
Eipä siis ihme, että jo 1779 lääninsihteeri Joh. Walheim ja lääninkamreeri Joh. Nordensvahn anoivat lupaa raivata itselleen puutarhoja uuden Hämeenlinnan koilliskulmasta ja raastuvanoikeus antoi alueen käytettäväksi 50 vuodeksi. Laitilan mukaan noista puutarhasuunnitelmista ei ole jäänyt tietoa. Puutarhat kuitenkin säilyivät heidän kuolemansa jälkeenkin. Perikunnalta ne päätyivät 1844 kauppias Ivan Uschakoffin ja myöhemmin 1822 hänen leskensä Annan haltuun. Puutarha taimilavoineen, huvihuoneineen, kellareineen, puineen ja pensaineen ynnä kaivoineen ja laitureineen on varmasti ollut varsinainen keidas niille, jotka siellä ehtivät ja saivat käyskennellä. Seurapuiston puutarhaosan lisäksi siellä oli tiheään metsään raivattu polkuja.
 |
| Naisten pukumuotia 1810-luvun lopulta. Seurapuiston kulta-aika sijoittui ilmeisesti 1700-luvun lopusta seuraavan vuosisadan parille ensimmäiselle vuosikymmenelle. Kun miettii puutarhassa tuolloin käyskennelleitä ihmisiä ja heidän asujaan, voi ainakin paremman väen olettaa tavoitelleen jotain tämän kaltaista kuosia. Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/ Wikimedia Commons |
 |
| Herrasväen ulkoilmaelämää 1800-luvun alkupuolelta. Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/ Wikimedia Commons |
Koristeellisen, maalatun aidan ympäröimä puisto sai tarkat käyttöohjeet viimeistään alueen alkuperäistä 50 vuoden vuokra-aikaa jatkettaessa vuodesta 1830 alkaen: kaupunkilaisten tuli saada pienellä pääsymaksulla ulkoilla siellä. Kyseeseen tulivat kuitenkin ainoastaan säätyläiset ja porvaristoon kuuluvat. Helmikuussa 1831 puutarhan huusi huutokaupassa viskaali J. M. Fryxell. Hän ja kondiittori Mochan järjestivät heti saman vuoden kesänä huviohjelman tanssitilaisuuksineen seurapiirille. Puisto oli varattuna tuolle väelle maanantaisin ja torstaisin. Tiistaisin ja perjantaisin sinne päästettiin muitakin kaupunkilaisia. Eri sopimuksesta herrat saivat klo 11-13 uida vanajaveden rannassa. Keskiviikot ja lauantait puisto oli suljettu siivousta varten. Sopii myös olettaa, että sinne rakennetut keilaradat ynnä muut rakennelmat varmaan vaativat oman ylläpitonsa.
K.F. Björkbom julkaisi Hämeen Sanomissa helmikuun 14. 1925 kirjoitussarjassaan Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta kertomuksen Hämeenlinna kaupungin Seurapuistosta, jonka maalattu ja koristeltu ripa-aita jo sinänsä taisi olla aikansa Hämeenlinnassa oma ehostuksensa. Hän tuo lukijan silmiin hyvin järjestetyt omena-, päärynä-, kriikuna- ja kirsikkapuiden keväisessä loistossa seisseet asetelmat. Silmissään saattaa nähdä aikakautensa kaupunkilaiset istuksimassa lehtimajoissa ja astelemassa aluetta kiertävää valtakäytävää. Ilmeisesti jossain nykyisen Rauhankadun ja Birger Jaarlinkadun eli entisen Kymnaasikadun kulmassa vastapäätä sijaitsi kuusikulmainen virvoitusjuomamyymälä, kutakuinkin vastapäätä tehtailija Edv. Kauppisen taloa [Kymnaasikatu 145]. Toinen vastaava myyntipaikka sijaitsi professori Fieandtin talon porttikäytävän oikealla puolella [Kymnaasikatu 143]. Molemmat osoitteet löytyvät Hämeenlinnan Osote-kalenterista 1913-1914 ja niiden paikat Alfred Caweenin vuonna 1887 laatimasta Hämeenlinnan asemakaavasta. Viimeksi mainittu koju seisoi Björkbomin mukaan ränsistyneenä paikoillaan vielä hänen nuoruudessaan.
 |
| Vielä hiukan lisää ihannekuvaa 1800-luvun alkupuolen puistojen ulkoilmaelämästä. Vaikkei täällä mantereen periferiassa varmaan aivan ylletty kaikkiin suurten keskusten elämän hienouksiin, pikkukaupungista oli silti tulossa koulu- ja virkamieskaupunki, joten ylempi luokka edes suppeanakin varmasti luki ja etsi osaansa tunnelmasta ja vaikutelmista. Matkoiltaan he toivat muistikuvia kaukaakin. Kuva Dr Oskar Fischel and Max von Boehn: Modes & Manners of the nineteenth century. 1909/ Wikimedia Commons |
Hämeenlinna palossa 1831 vain kaupungin itäisessä osassa säästyi kortteleita tuholta. Se oli jo osaltaan aiheuttamassa paineita puutarhoja vastaan. Carl Ludvig Engelin laatimassa uudessa asemakaavassa 1832 ruutuasemakaava ei ottanut huomioon maastonmuotoja. Samalla Hämeenlinnan koilliskulmasta varattiin aluetta asuinkortteleille. Hämeen läänin kuvernööriksi vuonna 1841 määrätty Otto Rehbinder puistojen ystävänä harmitteli katoamassa olevan Uschakoffin puutarhankin kohtaloa. Hän ehdotti maistraatille ja kaupunginvanhimmille puutarhojen säilyttämistä ja kaupungin pohjoispuolisten peltosarkojen kaavoittamista asuintonteiksi. Ehdotus hyväksyttiin, vaikka sitä vastustettiinkin. Laitila mainitsee vastustajista muun muassa rehtori Kaarle Rudolf Forsmanin, joka vastusti entisen residenssipuutarhan kaakkoisosaan merkityn koulun paikan siirtämistä toisaalle. Ilmeisen kiivaasta väittelystä huolimatta kuvernööri sai tahtonsa läpi. Intendenttikonttorin konduktööri C. J. E. Gustafssonin vuonna 1845 laatima uusi asemakaava hyväksyttiin seuraavana vuonna, ja sekä Seurapuutarhan että tulevan Tähtipuiston paikalla sijainnut puutarha säilyivät siinä.
Seurapuiston ajat olivat kuitenkin luetut. Väistämättä sille ei ollut sijaa ahtaalla niemellä. 1850-luvulla oli Parkin eli Kaupunginpuiston raivaus jo käynnissä. Kaupunki tarvitsi uusia asuntotontteja. Muutosta enteillen avattiin puistoalueen lävitse Rauhan- ja Lukiokadut. Kuitenkin Björkbom kertoo vielä muun muassa nykyisen Lyseon pihamaalla olleen hedelmäpuita, syreeniaita ynnä muita istutuksia.
 |
| Osa Caweenin asemakaavasta vuodelta 1887. Tässä uuddet tontit ovat jo nakertaneet huomattavasti Seurapuiston aluetta. Kuvan keskivaiheilla näkyvät numerot 143 ja 145, joiden kohdilla tulkitsen K. F. Björkbomin muistelemien virvotusjuomakioskien olleen. Myös Lyseon tontti jo näkyy selvästi. Se on jo silmämääräisesti arvioiden aika lailla entisten puutarhojen alueella, joten ei ole ihme, että siellä vielä tuolloin oli jäänteitä hedelmäpuista ja muista istutuksista. Kuva Hämeenlinnan Lydia/ Hämeenlinnan kaupunginkirjasto |
Tässä kohdin Björkbom ei voi olla muistelematta nuoruudessaan kuulemaansa tapausta vanhasta puistosta eräältä sunnuntai-illalta vuodelta 1840. Kaupunkilaisia oli kokoontuneena kuuntelemaan soittokunnan musisointia. Soittajina oli käsityöläisiä, ammattilaisia, yksi apteekkioppilaskin ja entinen sotilassoittaja. Kuuntelemaan oli tullut niin mestareita kuin porvareita tyytymättä tavallisiin tarjolla olleisiin virvokkeisiin, jollaisia olivat tee, kahvi, sima jne. Porvarit toivat mukanaan viinejä ja englantilaista portteria siihen aikaan kaupoista myydyissä saviruukkupulloissa. Rouvien istuessa syreenimajoissa teekupposineen ja vohveleineen herroilla oli siis omat puuhansa. Mainitussa naisseurassa ei tuohon aikaan kuitenkaan ollut vapaasukuisia eikä korkeamman virkamiehistön rouvia.
Ilta kymmenen aikoihin yleisön alkaessa poistua päivän rientojen uuvuttamat herrat eivät enää olleet kovin innokkaita lähtemään, vaan saattelivat rouvansa portille luvaten itse tulla myöhemmin perässä. Tosin jonkin ajan kuluttua oli jo herraseurassa pääetty etsiä jatkoja illallisilla ”Lindstedtin mamman” luona. Samaan aikaan poistumassa olleella soittokunnalla oli omia ongelmia, koska suutarimestari ei jaksanut tilansa vuoksi kantaa enää bassoviuluaan, vaan se oli jätettävä tarjoilukaapin nurkkaan.
1850-luvulla muutos kuitenkin vyöryi puutarhojen alueen ylitse, ja vaikka sangen nopeasti Hämeenlinnan Seurapuisto katosi, vielä 1900-luvun alussa joitain sen metsittyneitä osia löytyi.
 |
Lopuksi massiivinen esimerkki maailmalta. Kun katsoo tätä ja vertaa uuden Hämeenlinnan ensimmäisiin asemakaavoihin, käy selväksi, mistä päin vaikutteet ovat tulleet. Täällä tietenkin kaikkinaiset omat olosuhteet asettivat rajoitteensa suunntelmien käytännön toteutukselle. Pohtia kuitenkin sopii sitä, millainen Seurapuisto toisenlaisissa historiankäänteissä ja isomman vaurauden vallitessa olisi tullut olemaan ja millaiseksi parin vuosisadan aikana olisi muovautunut. Seurapuiston kadotessa Hämeenlinnassa ja sen ympäristössä mannermaisten puistovaikutteiden tapailu silti jatkui niin Kaupunginpuistossa kuin Aulangollakin, joten niiden kautta voi jopa katsoa perinnön jatkuneen. Plan du jardin et chateau de la Reine.Versailles/ Plan of the Petit Trianon and the surrounding park, part of the gardens of Versailles, France/ Wikimedia Commons |
* * *
Lähteet:
Puistojen kaupunki
- Hämeenlinnan vanhojen puistojen historiaa ja puistokulttuuria
Tekijä: Laitila, Inka-Maria
Einar Palmunen: Saaristen kuninkaallinen latokartano
Hämeenlinnan Osotekalenteri 1913-1914 / Hämeenlinnan Lydia
K. F. Björkbom: Kellastuneita muistoja Hämeenlinnasta. Hämeen Sanomat. 14.2.1925
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti