Kiianlinnan ympäristössä, Hiiden mailla

Tämän retken pontimena olivat Akseli Salokanteleen sanat teoksessaan Vanajan kirja I hänen kuvatessaan 1950-luvun puolivälissä maisemaa matkattaessa Harvialan kautta kohti Turenkia:” Tätä laajaa tasannetta reunustavat lännen puolella Annakantorni, Lehivuoren, Harjuvuoren, Kiianlinnan ja Inkalinnan metsäiset harjanteet, joiden juurella välkehtii Vanajaveden kapea ja mutkitteleva pinta. Kaiken tämän yllä leviää lämpimän, aurinkoisen ilman auer harsomaisen kevyenä ja ohuena”. Juuri poikkeuksellisen hieno toukokuinen päivä vaikutti erityisen soveliaalta lähteä tutkailemaan vaikutelmia noilta seuduilta.

Polku kiertää Raimansuon laitaa.

Kevään yllättäen suorastaan ryöpsähtäessä kautta maiseman oli oiva ajankohta lähteä omalle luontoretkelle tähyilemään kohti Vanajaveden laaksoa ja Hiidenjokea. Mainitusta linja-automatkasta poiketen lähdin aamulla polkemaan suoraan kohti Miemalaa saapuakseni Rastilaan luoteesta. Sivuutin Hämeenlinnan Myllymäen ja suuntasin vanhan 3-tien laitaa etelään. Aurinko lämmitti pikaisesti ilmaa pilvettömältä taivaalta kevyenliikenteenväylän päättyessä Miemalantiehen. Reitti oli tuttu aiempien vuosien pyörälenkeiltä, joten saatoin taittaa taivalta tasaiseen tahtiin. Nykyaikaisesti rakennettu ympäristö ei vielä sanottavammin johdatellut tunnelmia muinaisia aikoja kohti, mutta uskoin tilanteen muuttuvan päästessäni Rastilaan, viimeistään kääntyessäni metsään.

Maisema tienvarressa oli tuntuvasti muuttunut muutaman viime vuoden aikana hakkuiden vuoksi. Sinänsä matka taittui sen verran joutuisasti, että olin tuota pikaa Sälilammentien risteyksessä. Ensimmäiseksi etapiksi muodostuivat Raimansuonkalliot. Ne erottuivat selvästi tien laitaan, vaikka matkaa heinikkoisen taimikon ylitse oli jonkin verran. Katsetta kiinnitti niiden olemus, joka toi mieleen jonkinlaisen varustuksen. Aivan niin kuin metsänrajassa olisi ollut pieni kivistä kyhätty linnake. Päästyäni viimein etumaisen kallion äärelle erotin myös toisen sen viereltä, joten saatoin kartasta määrittää niiden nimet. Ilman puustoa rinteiden jyrkkyys olisi käynyt vieläkin ilmeisemmin selväksi.

Raimansuonkalliot ovat kuin kaksi varustusta metsämaan ja suon välissä. Vaikka puusto hiukan niitä
kätkee, toinen niistä erottuu selkeästi Sälilammentielle.

Täytyi tietenkin kavuta lähimmän kallion laelle. Vaikka puuston vuoksi näköalat jäivät rajoitetuiksi, jo alkoi saada mieleensä tiettyä tunnelmaa. Raivaamalla puustoa olisivat muinaiset asukkaat saattaneet jo joltisenkin pitää puolensa tälläkin paikalla kyhäämiensä varustusten suojissa. Keihäät ja nuolet olisivat hyvinkin saattaneet pidätellä tunkeilijoiden kiihkeimpiä mielihaluja. Suonlaidan ja kallioiden välistä kaartui puiden varjostama polku. Jospa kulku kaupungista olisikin ollut ainoastaan tuollaista reittiä! Olin saanut polkea herroiksi päällystettyä maantietä. Entisaikojen taivaltajat olivat väistämättä kiinteämmin yhteydessä reittiensä ympäristöön kuin me nykyajan koheltaen kiiruhtavat.

Palattuani maantielle otin suunnan kohti Annakantornia. Hyvän aikaa poljettuani sain todeta nimen viitanneen lähinnä kärrytiehen, jota pitkin olisin päässyt takaisin Rastilantielle. Luoteesta lähestyttäessä tien linja näytti johtavan suoraan johonkin pihamaalle, joten käännyin takaisin ja kiersin Sälilammentien kautta takaisin isommalle maantielle. Rastilassa toki huomasin mainitun Annakantorniksi nimetyn kärrytien sukeltautuvan idyllisesti rakennusten välistä esille. Ilmeisesti olisin siis päässyt siitä suoraan jatkamaan matkaani kohti Kiianlinnantietä.

Ensimmäinen näkymä länsilounaaseen alkaessani nousta kukkuloille. Tämä taitaa olla lähinnä sitä, mitä
Salokannel kirjassaan kuvasi.

Ehtiessäni seuraavaan kääntöpaikkaani päivä oli jo ehtinyt lämmetä varsin kesäiseksi. Tienviitta osoitti kohti Kiianlinnaa. Jatkaessani osoitettuun suuntaan en kuitenkaan huomannut missään seuraavaa ohjetta, joten päädyin suoraan Kalpalinnan laitaan. Tarkasti sanottuna Kiianlinna kaiketi tunnetaan nykyään Kalpalinnana, vaikka yksittäisillä mäenhuipuilla onkin omat nimensä. Jotain on toki jäänyt yhä jäljelle muinaislinnasta. Ympäristöä on kuitenkin muokattu niin voimallisesti, että kulkija saattaa vain arvailla, miltä seutu onkaan näyttänyt satoja vuosia aiemmin. Jäljelle jääneet kukkulat reunustavat suurta hiekkamontua kuin kupinreunat.

Panoraama pohjoiskoilliseen. Keskellä pilkottaa Hiidenjoki.

Siinä vaiheessa seisauttaessani polkupyöräni pohdin, mistä voisin tarkistaa nykyajan kulkijan näkymät kohti viljavainioita. Salokannel on kirjassaan niin mainiosti kuvannut yli kuuden vuosikymmenen takaisia tunnelmia. Lähtiessäni kiipeämään rinnettä päädyin puolivahingossa loppukevään päivänpaahteessa väreilevän laskettelurinteen laitaan. Sieltä ainakin saattoi nähdä rinteiden juurella levittäytyvät pellot ja taivaanrannan metsät. Viikonlopun aamupäivä oli sen verran unelias, ettei missään näkynyt ihmisiä liikkeellä. Otettuani valokuvat eri ilmansuunnista lähdin etsimään itse Kiianlinnaa ja paikalle erityisiä, pitkänomaisia syvänteitä reunustavia loukkoja.

Maiseman avaruus levittäytyy länsilounaaseen.

Niin kuin myöhemmin karttaa tarkasti tutkittuani sain huomata, kuljin aluksi Kiianlinnan ohitse ja päädyin suoraan Annakanmäen ja Vorokkilukon maastoon. Heti tieltä poistuttuani löysin polut, jotka mutkittelivat ylös ja alas rinteiden lomitse. Kylien äänet katosivat jonnekin etäisyyteen, ja jälleen sain kuvitella, mitä on ollut suunnistaa tuossa maastossa ennen automobiilien sun muiden konevoimalla puksuttavien laitteiden aikakautta. Koska hiekkakuoppakin oli jäänyt jonnekin metsäisen harjanteen taakse, oli helppoa ravistaa mielestään nykyajan ihmisten liki brutaali tapa muovata asuinseutujaan. Samalla korostui mielessä tuntemus, että väkivalloin jalan tai ratsain tähän maastoon tunkeutunut olisi ollut sangen hankalassa asemassa puolustajaan nähden. Eipä siis ihme, että Kiianlinna on mainittu puolustus- ja pakopaikkana.

Polut johtavat harjulukkojen maastoon. Täällä luonto tarjoaa kätköpaikkoja katseilta.

Palatessani takaisin tielle, Kiianlinnaksi nimetty kukkula erottui selvästi hiekkamontun takaa lounaasta päin katsottuna. Vaikka kukkulalla on sankka metsähattu päällään, jyrkät rinteet kielivät puolustautumismahdollisuuksista. Talsiessani pölyistä tietä tähyilin hiekkamontun paljaita rinteitä ja pohdiskelin, kuinka paljon maata rinteiden kupeelta onkaan otettu. Oli vielä löydettävä reitti ylös kukkulalle, sillä tottahan oli edes käytävä kulmakunnan kuuluisimmalla huipulla. Kiianlinnantiestä erkanee kukkulan juurella pohjoiseen vielä pienempi, kartalla etukenoon lysähtäneen L-kirjaimen muotoinen kärrytie, jonka varrelta löysin reitin tarvittavalle polulle. Luoteisreunassa rinne oli aavistuksen muita suuntia helppokulkuisempi.

Kiianlinna etäältä ja kukkulan laelta.

Jyhkein maisema avautui Kiianlinnalta kohti
Vorokkilukkoa. Rotko painuu metsän
peittämänä syvyyksiin.

Pikainen silmäys paljasti puuston haittaavan näkymiä, varsinkin Turengin suuntaan. Erityisen jyrkästi seinämä vietti kohti Kiianlinnantien risteystä. Maallikon katse joutui jonkin verran pyyhkimään maastoa ennen kuin erotti syvänteitä kukkulan laella; tuskin ne olivat luontaisia. Epäillen lopputulosta näpsäisin valokuvia kaikista ilmansuunnista. Myöhemmin kotona otoksia tarkastellessani sain yllättyä lähinnä Vorokkilukon suuntaan ottamastani kuvasta, jossa Harjunrinteiden jyrkkyys ja rotkon synkän tiheä kasvullisuus näkyivät sangen hyvin. Varsinainen lukko seutu onkin ollut muinaisen puolustajan kannalta tasankonsa keskellä. Sangen oletettavaa, että varsinkin esihistoriallisella ajalla vainolaiset karttoivat tunkeutumista näille kukkuloille. Ruokaa kyettiin varastoimaan pahan päivän varalle ja kantamaan mukana paettaessa. Entäpä vesi?

Kierreltyäni Kiianlinnan ympäristössä ja todettuani nykyiset näkymät jätin viimeiseksi tutustumisen paikkaan, joka Museoviraston Rekisteriportaalin mukaan on muinoin ollut kultti- ja tarinapaikka. Portaali opastaa paikan sijaitsevan jyrkkien rinteiden puoliympyrämäisesti reunustamana. Kyseessä on Vähä-Hiiden lähde, jonka paikalla nykyään on kaivo. Vesi on kuulemma aikanaan siellä ollut melkein aina jäässä ja virrannut pohjoiseen. Aivan ilmeisesti kyseessä on ollut sangen mystinen paikka ja mikä tärkeintä harjujen kätkemä vedenottopaikka. Tuollainen paikka ei voi olla kiehtomatta Joenhiittä.

Näkymä Kiianlinnalta kohti Turenkia on sangen peitteinen. Vastakkaiselle suunnalle soramontun suuntaan
rinne putoaa erityisen jyrkästi.

Ensiksi oli poljettava harjuilta alas Vähähiidentielle, joka kaartuu harjujen ja Hiidenjoen välissä levittäytyvän peltoaukean läntistä laitaa. Metsästä kahta puolta tietä kantautui vuoronperään kyyhkyjen huhuilua ja palokärkien sielua sykähdyttävää huutoa. Palokärjellä on silläkin kansanperinteessä ollut oma tietty merkityksensä enteiden antajana. Olin saapunut seudun ikiaikaisemman asutuksen sijoille. Niinpä peltoaukealtakin on kaivauksissa löydetty vanhan, jo kadonneen asutuksen jäänteitä.

Alas kohti peltoja vei tie. Metsässä ympärillä huutelivat palokärjet ja huhuilivat kyyhkyt. Luonto sykki
kiihkeänä uutta vuodenaikaansa.

Hiiden seutua. Kuvan vasemmalle puolelle jää Hiidenjoen uoma, oikealle harjut. Ikivanhaa peltoaukeata
halkovan voimalinjan alta on tehty useita muinaislöytöjä ja arkeologisia kaivauksia. Tämä on ikiaikaista
hämäläistä maisemaa. Taustalla Turengin entisen sokeritehtaan piippu, joka oli aikanaan selvä maamerkki,
jonka Salokannel mainitsee olennaisena osana maisemaa.

Siellä kallioisten rinteiden juurella oli hyvä seisahtua tarkastelemaan karttoja ja kuunnella palokärkeä, jonka viimein löysin katseellani kelottuneen puun latvuksesta. Toivoin tapaavani paikallisia asukkaita voidakseni tiedustella mahdollista kulkureittiä muinaiselle lähteelle. Monet muinaismuistokohteet nimittäin sijaitsevat miltei pihapiirissä. Niin kadonnut aika ja nykyhetki lomittuvat toisiinsa. Onnekseni kohtaan ihmisiä, joille voin esittää asiani. Lopulta sain käyttökelpoiden neuvon kiertää ulkoilupolkua hakemalleni alueelle.

Asutuksen ja laskettelurinteiden välistä pääsin kapuamaan harjulle. Vasemmalta sivultani kantautui Kalpalinnan rinteiden alueelle ilmestyneiden ihmisten ja kulkupelien äänet, oikealla puolestaan odotti niin hiljainen, synkkä jyrkät rinteet peittävä metsämaa kuin keväällä vain löytää voi. Kontrasti oli melkoinen laskeutuessani kohti paikkaa, mistä etsin entistä lähdettä. Hätkähdin erottaessani edestäni sammalikosta jälkiä. Jokin koiraa isompi elukka oli ilmeisesti juossut tieltäni näkymättömiin. Vai muinaisten aaveetko olivat myllänneet rinteellä? Lähestyinhän suojaista kätköpaikkaa, jossa rekisterin mukaan oli sijainnut kultti- ja tarinapaikka. Sieltä jos mistä saattaisi löytää henkiä aikojen takaa, muistijälkiä menneistä.

Sieltä syvältä harjunrinteiden kainalosta muinainen lähde lopulta löytyi. Nyt paikalla on sangen arkisen
näköinen kaivo, mutta kulkija saattaa vai aprikoida, millaisia kohtauksia täällä on muinoin näytelty, jos
paikka todella on ennen ollut jonkinlainen kultti- ja tarinapaikka. Ainakin seutu saa mielikuvituksen
liikkeelle.

Vakavasti puhuen päästessäni lopulta rotkon pohjalle kaatuneiden puiden ja paksun, syvänvihreän sammalen keskelle saatoin uskoa lähteen aikanaan sivullisilta salatuksi. Nykyajan ihmiset ovat toki rakentaneet paikalle jopa tien. Matka harjun kautta toi kuitenkin parhaiten lähelle tunnelmaa, jota tavoittelin. Oli vasta alkukesä tai loppukevät, joten sadunomaisuus ei ollut vielä täydessä voimassaan. Kavutessani takaisin harjulle kiipesin samalla ikään kuin takaisin kohti nykyaikaa, pois unohduksen suoneesta tuokiosta, jolloin läsnä oli ollut ainoastaan vuosituhantinen maisema. Ihminen saattaa viiltää merkkejään harjujen kylkiin, mutta aina siellä alla ja ympärillä piilee jotain muuttumatonta.

Kulttuurimuistumia. Laskeuduttuani harjuilta takaisin peltojen ja metsän laidalle saatoin huomata vanhan
koneenosan ja nuukahtaneen heinäladon ikään kuin kulkijan välitilana kohti asutuskeskusta ja nykyarkea.

Kohdealueeni Turengin ja vanhan 3-tien välissä. Paljon on ihmiskäsi vuosisatojen ja varsinkin viimeisten
viidenkymmen vuoden aikana jättänyt jälkiä, vaikka jokin aavistus menneestäkin yhä leijuu.

Itse Vanajaveden laakson tarkkailu sai jäädä muihin kertoihin. Tämän päivän olin ilomielin antanut Hiiden seudun metsäisille harjuille.

* * *

Lähteet:

Lesell. Janakkala Vähä-Hiisi 1 ja 2 Moniperiodisten kohteiden kaivaus.PDF. 2008
Museovirasto-Rekisteriportaali
Salokannel. Vanajan kirja I