Waimareen peltojen äärellä

Paikannimet ovat kiehtova aihe pohtia. Niihin pysähtyy aivan liian harvoin, vaikka sitä kautta saattaa päätyä varsin mielenkiintoisiin ajatuskulkuihin. Weimarista tulee mieleen etenkin Weimarin tasavalta Saksassa 1918-1933. Se on myös ollut yksi Thüringenin osavaltion merkittävistä kaupungeista Erfurtin, Jenan, Gothan, Geran, Eisenachin ja Suhlin kanssa. DDR:n 1952 lakkauttama osavaltio on sittemmin Saksojen yhdistyessä palautettu kartalle. Koska Saksojakin vielä jokin aika sitten oli kaksi, Hämeenlinnalla on kaksi saksalaista ystävyyskaupunkia, joista toinen on Weimar. Liittäessään vuonna 2009 muun muassa Rengon itseensä Hämeenlinna sai sisäänsäkin Weimarin, sillä Rengon Muurilan tytärkylän Vaimareen nimen on uskottu johtuneen Weimarista. Kuin täydennykseksi muistelen jostain lukeneeni, että Janakkalan Turenki saattaisi juontua itse Thüringenistä. Totta tai tarua, niinpä jos myös Janakkala olisi taipunut Hämeenlinnan yhteyteen, Sibeliuksen syntymäkaupunki olisi vertauskuvallisesti imaissut itseensä kokonaisen saksalaisen osavaltion.

Voit katsoa piirrosta vuoden 1572 Weimarista [Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library].

Vasemmalla kurkia Vaimareen peltoaukean yllä syksyn varmana merkkinä. Oikealla näkymä Anttilan suun-
nalta kohti lounasta.

Tie kohti Kuuliaisia erkani melkein sahan nurkalta.

Paikannimien historia osoittaa tietenkin vahvoja yhteyksiä maailmalle. Rengon vanhimmat kylät Muurila ja Vaimare ovat syntyneet Hämeen Härkätien varrelle. Näin siitä toteaa Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005:

”Vaimareen kylä on sijainnut n. 600 m Rengon kirkosta etelään, Rengonjoen länteen laskevan haaran etelärannalla. Muurilan tytärkylä Vaimare mainitaan ensimmäisen kerran v. 1470 tuomiokirjeessä (FMU 3437). (Härme 1993: 269–270.) Suomen v. 1560 asutuksen kyläluettelon mukaan Vaimareessa oli tuolloin vain yksi talo. Vaimareen kylätontilla on nykyisin Anttilan tilan rakennuksia; tontti rajautuu edelleen peltoihin. Piha-alueilla on saattanut säilyä myös vanhemman asutuskerroksen jäännöksiä.”

Kuuliaisten niitty vuoden 1752 kartassa. Osa Vaimareen kartasta. Vaimare 10:b.
Hämeenlinnan maanmittaustoimiston arkisto.MML 1, 3. HMA.

Tuossa olisi jo syytä paikallishistorian tutkailijalle lähteä seikkailemaan Hämeen Weimariin, mutta kun Antti Ilola kirjassaan Rengossa muinoin lisää peliin kansantarinoita, niin eikun polkupyörän selkään. Vanhan Vaimareen kylän lounaispuolella sijaitseva Kuuliainen olisi tarinan mukaan saanut nimensä Turkin sotaa odottaneista sotilaista, jotka olsiivat raivanneet paikalla olleita kahta pientä peltoa suuremmiksi. Nimi Kuuliainen olisi tarinan mukaan tullut sotilaiden palvelusalttiudesta. Mikäli on tarkoitettu Venäjän ja Osmanien 1877-1878 käymää sotaa, tarinan tulkinta lienee pätemätön, sillä nimi Cuuliainen esiintyy jo vuoden 1752 kartassa.

Ilolan mukaan jossain vanhassa kartassa esiintyisi myös paikannimi Kuåliainen.Udmurteilla kuulemma tunnetaan Kuolla kalmiston kulttihuoneena. Jo edesmenneiden muistelijoiden mukaan jossain Kuuliaisten alueella olisi ollut kalmisto. Nykyisessäkin peruskartassa Kuuliaistenmäen luoteispuolelta löytyy Torro, peruja paikalle muuttamaan joutuneista Torroista. Haudat ja haudanryöstö on elänyt vahvasti Kuuliaisten seudun tarinoissa. Ilola kertoo karhusta, joka oli keksinyt haaskan haudoilta. Otson kulkureitille perustettiin väijytyspaikka pahankurisen otuksen touhujen kertakaikkiseksi lopettamiseksi. Ilmeisesti ruotsin sanasta post lähtenyt väijypaikan nimi Karhunposta on vääntynyt aikojen kuluessa Karhunportaaksi, jonka niminen paikka löytyy yhä aivan nykyisen saha-alueen vierestä.

Peltoa Kuuliaistentien varrella. Jossain täällä sijaitsi Kuuliaistenniitty.

Vielä lähtiessään taipaleelle Joenhiisi ei ollut kyennyt hahmottamaan maisemaa kartojen avulla edes sillä tavoin kuin nyttemmin useamman kerran palattuaan mielessään retken vaikutelmiin. Luonnollisesti vuoden 1752 kartan antamat vihjeet ovat olleet perin suuripiirteisiä ja muutokset ympäristössä suuria. Manalle jo ehtineet vanhan kansan ihmiset olisivat olleet jututettavina ensiarvoisen tärkeitä. Toisaalta tarkoituksena tämäntapaisilla reissuilla on ollut aistia niitä vaikutelmia, jotka sangen vaivattomasti eteensä on saanut antaa levittäytyä.

Vaimare on sinänsä kylänä sikälikin mielenkiintoinen, että se yhtä aikaa sekä on ettei ole. Käytännössähän Muurila on sen imaissut. Toisesta suunnasta taas sahan alue on levittäytynyt muokkaamaan seutua vahvasti. Renkajoen haara Anttilan tilan pohjoispuolella erottuu hyvin mutkineen peruskartassa ja sen kulkua olen verrannut 1750-luvun karttaan. Paikan päällä käydessäni yllätyin nähdessäni peltoaukean laajuuden. Vielä tuolloin tähkät huojuivat tuulessa puimattomina, ja kurjet lentelivät niiden yllä huudellen ihmeissään syksyisiä kutsujaan.

Kuuliainen itsessään oli helposti löydettävissä lähdettyäni seuraamaan sahan lähettyvillä olleen tienviitan osoittamaa suuntaa. Tie ylitti kapean jokiuoman, ei ojaa kummemman. Vaikka maisema oli jo saanut syksyistä sävyä, vehreys oli yhä aistittavissa. Ainoastaan sahalaitoksen taukoamaton hurina taustalla särki vaikutelmaa. Muutaman rakennuksen sivuitse maantie sukeltautui peltoaukean laitaan. Siellä vasemmalla peltojen takana häämötti Anttilan tila eli siis vanha Vaimareen kyläkeskus niin kuin myöhemmin sain selville. Tämä kulma Rengosta oli minulle uutta ja outoa.

Vasemmassa kuvassa Kuuliaistenmäki, jonka sivuitse peltotie kiersi päättyäkseen metsän ympäröimälle
pellolle kylän lounaispuolelle.

Vähitellen tieura kapeni. Vimeisten talojen jälkeen tienpientareiden vieressä vuorotteli metsä peltojen kanssa. Yritin samalla hahmottaa peltotilkkujen muotoja olettaen niiden perusteiltaan kaikesta huolimatta säilyneen vuosikymmeniä ellei -satoja. Metsät Rengossa ovat perin kivisiä ja karuja, joten sikälikin viljelyalan saattaa kuvitella säilyneen kauan raivattuna siinä laajuudessaan kuin se on ollut tarkoituksenmukaista. Kurkien kokoontuminen pieneksi auraksi suoraan pään päällä loi omaa jyhkeätä tunnelmaansa. Ylläni esitettiin ikiaikaista vuodenkiertoon liittynyttä näytelmää, vaikka ilma yhä oli kesäisen lämmintä.

Päätin seurata tietä niin pitkälle kuin se johti. Kartan mukaan sen oli määrä johtaa jollekin metsän keskelle raivatulle pellonlämpäreelle. Reitti kiersi Kuuliaistenmäen luoteis- ja lounaispuolitse. Uskoin päässeeni muinaisten Kuuliaisten maille olivatpa he sitten aikanaan ketä tahansa. Taakse jäi Torro ja oikealla sivulla häämötti Mattila. Jossain seudulla siis on kerrottu olleen uhrilehdon. Näin jälkeen päin ajatellen en ole kovin huolissani, vaikkeivät tapaamani ihmiset asiasta tainneet mitään tietääkään. Paikka on kuitenkin seutua, jolla on oma historiansa ja tarunsa. Osa siitä elää yhä nimistössä ja hyvä niin.

Vaimareen ja Kuuliaisten seutua. Rengon kirkosta on siis ollut nykyisen Anttilan tilan rakennusten seutuvilla
olleelle Vaimareen kylätontille noin 600 m. Ei ihme, että kylä helposti mielessä sulautuu Muurilaan.

Tie muuttui poluksi ja polku päättyi pellon laitaan. Kenties sieltä jostain olisi vielä lähtenyt ikivanhoja reittejä kohti Ruokojärveä ja Hirvilammin erämaaseutuja. Vuoden 1752 Vaimareen kartasta olen löytänyt myös maininnan Ruokojärvenniitystä. Paikannimet tanssivat mielessäni eri aikakausien välillä. Ihmisen pienuus ajassa erottuu siinäkin, että perimätieto haalistuu vuosikymmenten kuluessa olemattomiin. Niin paljon on iäksi kadotettu ihmisten juurettomuuden lisäännyttyä. Seistyäni aikani polun päässä päätin lopulta kääntää pyöräni ja lähteä etsimään Karhunporrasta, tarinoiden karhun, häpeämättömän hautarosvon väijytyspaikkaa. Sen etsinnän ei sinänsä pitänyt olla kovin hankalaa, sillä nimi on selkeästi peruskartassa nähtävissä laajan saha-alueen vieressä. Se toki mietitytti, oliko paikalle minkäänlaista pääsyä.

Vanhaa Vaimareen kylätonttia nykyisen peltoaukean ja jokiuoman välissä.
Kartassa näkyy hyvin kirkolle johtaneen tien silta jokiuoman ylitse.
Osa Vaimareen kartasta vuodelta 1752 nro 10:b. Hämeenlinnan maanmittaus-
toimiston arkisto MML 1, 3. HMA. NAPSAUTA KUVAA SUUREMMAKSI.

Palasin jälkiäni takaisin ja sain tilaisuuden vaihtaa muutaman sanan vesakkoa harventamassa olleen miehen kanssa. Kalmistoasiasta ei selvyyttä tullut, mutta varmistuin toki paikastani kartalla. Saavuttuani suuren Vaimareen eteläpuoleisen aukean laitaan kysäisin vielä jotain paikannimistä tien vierellä puutarhassa askaroineen miehen kanssa. Leppoinen sananvaihto seudun ihmisten kanssa tilaisuuden tullen on tällaisen retkeilyn suola.

Jatkaessani matkaa poikkesin peltoaukean halkaisevalle sivutielle, joka johti suoraan kohti Anttilaa. Kurjet pitivät yhä ääntä ja leikkaamaton vilja tuoksui miltei huumaavasti. Ympärilläni huojui tuulessa laaja keltaisenruskea kenttä kuin järvenä. Päätin ohikulkiessani tutkia, kuinka kauas Hinkaloisten suuntaan tie haarautui. Aukean itälaitaan se tyssäsi, joten sain palata pian takaisin kohti Muurilaa. Joenuoman ylitin vanhan kirkkotien sillan seutuvilta. Sittemmin olen vertaillut vanhaa 1750-luvun karttaa ja uutta peruskarttaa tullen siihen tulokseen, ettei sillan paikka liene kovin paljon vaihtunut.

Jokivarren mutkien takaa kantautuivat nykyajan äänet saha-alueelta. Törmällä nuokkui vanha mökki
muistutuksena vanhoilta ajoilta.

Palattuani Heinisillantielle reitti oli selkeä sahan alueen sivuitse aina Mustialantien koillispäähän. Seisahtuessani Karhunportaan tasalle saatoin nähdä ryteikkön sisään kätkeytyneen mäen odottavan sivullani. Aivan ensi silmäykseltä ei ainakaan ollut havaittavissa esteitä paikan etsimiselle. Kompuroidessani kosteaan metsään saatoin ainakin kuvitella harhailevani ikivanhojen tarinoiden jäljessä ja etsiväni paikkaa, jonne haaska muinoin asetettiin ja talonpojat jäivät metsänkuningasta väijymään saattaakseen sen tilille hautarauhan rikkomisesta. Lopulta olikin erotettavissa ympäristöään korkeampi paikka, jonka äärellä otson saattaa hyvinki kuvitella muinoin matkansa pään tavoittaneen.

Karhunporras. Pusikkoiselta mäeltä löytyi kivikkoinen nyppylä, jolla hyvinkin on voinut muinoin olla
jonkinlainen väijytyspaikka. Oikealla näkymä Sahantien varrelta kohti lounasta. Karhunporras häämöt-
tää jossain pellon toisella puolella.

Jälleen oli osanen kotimaakunnan piirteitä hahmottunut hivenen aiempaa tarkemmin mieleeni polkiessani tyytyväisenä kohti Rengon kirkonkylää. Niin, minulle tuo kylä Härkätien ja Renkajoen varrella on aina nimenomaan Rengon kirkonkylä eikä mikään Hämeenlinnan etäispesäke – ja sen kupeella siis uinuu myös tuo Hämeen ikioma Weimar.

* * *

LÄHTEET:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Th%C3%BCringen / https://fi.wikipedia.org/wiki/Thüringen

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimar

https://fi.wikipedia.org/wiki/Weimarin_tasavalta

Renko – Pitäjän nimestä

http://www.sukuhistoria.fi/wiki/index.php/Renko

Jussi Härme teoksessa Rengon historia

FM Johanna Enqvist. ARKEOLOGISEN KULTTUURIPERINNÖN TÄYDENTÄVÄT SELVITYKSET HÄMEESSÄ 2005–2006

Historiallisen ajan kiinteiden muinaisjäännösten inventointi Rengon kunnan alueella 22.–23.9. 2005

http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjhanke/read/asp/hae_liite.aspx?id=110370&ttyyppi=pdf&kunta_id=109  2.10.2015 klo 15.15.

Antti Ilola. Rengossa muinoin. Tarua ja totta. 

https://fi.wikipedia.org/wiki/Turkin_sota

Weimarin kartta; the Historic Cities Center of the Department of Geography, the Hebrew University of Jerusalem and the Jewish National and University Library

http://historic-cities.huji.ac.il/germany/weimar/maps/braun_hogenberg_I_25_1_b.jpg

http://historic-cities.huji.ac.il/search_a_z.html