tiistai 14. huhtikuuta 2015

Pyöräilykesä 2005 - osa II

Kesän 2005 pisimmät pyörälenkkini olivat taival Tampereelta Toijalan, Sääksmäen ja Retulan kautta Hämeenlinnaan sekä retki Härkäteillä Hämeenlinnasta Turkuun pysähtyen Rengossa ja Marttilassa. Tällä kertaa palauttelen mieleeni retken Tampereelta. Tuosta hienosta pyöräilykesästä tulee kuluneeksi kymmenen vuotta.

Kun muistelen perjantaita 8.7.2005, saan sieraimiini aamulla aistimani kasvullisuuden tuoksut polkiessani Hämeenlinnan rautatieasemalle. Kesälomakauden kadut olivat tuohon aikaan vielä liki tyhjiä, ilma viileähkö vaikka päivästä oli luvattu lämmintä. Olin päättänyt matkata pyörineni paikallisjunalla Tampereelle. Olin jo ehtinyt sen verran kierrellä kotikaupunkini ympäristössä, että tuntui hyvältä suunnitella rengasmatkan sijasta selkeätä reittiä pisteestä A paikkaan B.




Aikani odoteltua pääsin  paikallisjunaan, jossa nuokkui vain yksi yön riennoista väsynyt matkustaja. Sain siis polkupyöräni vaivatta kyytiin.  Menopelin kolkkatessa kohti Tamperetta jäi hyvää aikaa nauttia uneliaasta tunnelmasta.           

Tampereella odotti sitten jo arkeensa herännyt kaupunki. Lyhyen kartanluvun jälkeen saatoin suunnistaa kohti Lempäälään vienyttä reittiä.




Hyvä pyörätiereitti Tampereelta Lempäälään oli miellyttävä yllätys. Matkanteko alkoi joutuisissa merkeissä. Piti aivan pidätellä itseään, ettei olisi intoutunut polkemaan turhan nopeasti. Maisemiahan olin katselemassa. Polkemisessa on se haittapuoli, että fyysinen suoritus hakee pikaisesti oman rytminsä, joka keskittyy helposti ainoastaan taipaleen taittamiseen. Oudossa ympäristössä sentään joutuu toisinaan seisahtelemaan tarkistaakseen pysyneensä reitillä.


Aamun pilvet olivat kaikonneet taivaalta ehtiessäni Lempäälään. Ihmeen pian aurinko kasvoi voimassaan. Oli syytä poiketa valintamyymälässä, sillä tietenkin aurinkovoide oli jäänyt kotiin. Onneksi en ollut liikkeellä syrjäkulmilla. Paikkakunnan kirkko löytyi heti kadun varrelta. Viileät kiviseinät virkistivät oloa tutkiessani kirkkosalia. Taas tuli uusi kirkko bongattua.



Lempäälä on luonnollisesti ulkopaikkakuntalaiselle ja etenkin hämeenlinnalaiselle suurelta osin juuri kanavansa. Siksi tärkeä osuus maakuntamme historiassa. Kuokkalan kosken perkaaminen ja kanavan rakentaminenhan ovat näkyneet lähes dramaattisesti Vanajaveden laaksossa myös Hämeenlinnan kohdalla esimerkiksi vedenpinnan korkeudessa.     



Siirtyminen Lempäälästä Viialaan ei ole jättänyt mitään olennaisia muistikuvia. Ilmeisesti taitoin matkan ison tien laitaa ja nielin pölyä. Tämä tietenkin merkitsee sitä, että tuolle seudulle on syytä pyrkiä joskus tulevaisuudessa. Jälkeen päin katsoen kirkko näyttää jykevältä. Vanha nahkatehdas on ikuistunut Tarpianjoen rannalta muistuttamaan ajasta, joka ei palaa.




Olen pohtinut, kuinka kirjoittaisin jotain positiivista Toijalasta. Saapuminen sinne oli jotenkin kuin eksymistä johonkin villin lännen kaupunkiin, joka on jo enimmäkseen unohdettu. Läpikulkupaikkahan se aina toki on ollut. Pyörineni päädyin sinne ilmeisesti pääkadun varteen iltapäivän väsyneinä tunteina. Kostuttaessani kurkkuani baarissa tuntui kuin kylä olisi unohtunut ajanvirrasta. Tuohon aikaan Toijala ja Viiala olivat vielä erillään. Akaan paluu kartalle odotti parin vuoden päässä. Jotenkin ei vain tullut mieleen ottaa kuvaa ennen kuin palasin jälleen rautatien koillispuolelle pelastautuakseni kohti maalaismaisemia.



Jossain vaiheessa Toijalassa tein ilmeisesti päätöksen kääntyä Sääksmäen suuntaan. Alkuperäinen aikeeni oli ollut jatkaa suoraan kohti Hämeenlinnaa. Keli oli loistava. En tahtonut palata liian pikaisesti kotiin. Polkupyöräretkillä on antoisinta saada tehdä lopulliset reittivalinnat vasta tien päällä. Silloin on mahdollista päätyä näkemään yksityiskohtia, joita ei ole tullut ennalta ajatelleeksi.

Kesäpäivä jatkui hehkeänä ehtiessäni Visavuoreen. Johdonmukainen jatkumo mielentilalleni oli päättää kiertää Vanajanselän pohjois- ja itäpuolta. Olinhan kulkumielellä. Sää pysyi vakaana. valoa riitti yllin kyllin. Vältyin samalla polkemasta vanhaa 3-tietä, josta en ole koskaan järin pitänyt.



Jatkoin siis viipymättä Ritvalan suuntaan. Iltaa kohti pilvisyys lisääntyi ja ilta alkoi vähitellen lähestyä. Ehkäpä osaksi siitä syystä en juuri tuolla retkellä mielestäni saanut Retulasta parhaita otoksiani. Koska olen kuvia sieltä jo laittanut muissa yhteyksissä esille, jääkööt ne tällä kertaa pois. Maantie Ritvalasta Retulan kautta Pälkäneentielle on aina maaseutukokemus parhaimmasta päästä. Muistan yhä, kuinka viime vuonna niin ikään ehtoon koittaessa säikäytin siellä tienposkesta äkäisesti sähisseet supikoiran tai minkin poikaset. Tapahtuma oli niin pikainen polkiessani täyttä vauhtia, etten ole lajista ihan varma.








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti