Kukko-Lindberg, puuseppämestari

Kirjoituksessaan Esivanhempien muisto 1600-1900 (Sukututkija nro 3-5 1921) säveltäjä Armas Launis kirjoittaa mielenkiintoisesti Korppoossa 15.5.1830 syntyneestä ja Helsingissä 19.6.1915 kuolleesta isästään.

   Kukko-Lindberg eli Adolf Johansson Lindberg.
   Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta
   Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija
   nro 3-5 1921.

”Jo varhain heräsi hänessä halu puuveistostyöhön. Kahdentoistavuotiaana joutui hänen käsiinsä joku sorvaamalla valmistettu esine. Tämän nähtyään tahtoi poika valmistaa samallaisen ja näin johtui hän ominpäin laittamaan itselleen sorvin, johon hän teki sekä puu- että rautaosat itse. Tätä voinee jo pitää melkoisena saavutuksena kaksitoistavuotiaalta. Vähitellen muodostui Östergrannaksen vajarakennukseen kokonainen puusepänverstas. Mielellään olisi poika halunnut saada oikeata ammattiopetusta kaupungissa, mutta siihen eivät vanhemmat vielä suostuneet. Mutta kerran pääsi hän isänsä laivassa Turkuun. Täällä etsi hän puusepänliikkeen, johon meni sisälle katselemaan, miten ammattimies työskenteli. »Mitä sinä siinä töllistelet », sanoi sorvin ääressä puuhaileva mestari ja loi epäsuopean katseen vieraaseen maalaispoikaan. »Katselen vaan, miten muut sorvaa», sanoi poika, ja kun hän sitten sai tilaisuuden mestarin hämmästykseksi näyttää taitoaan, tehtiin sopimus, että poika tulisi mestarin luo puusepänoppiin. Niin jätti Adolf kotinsa.”

 

Ja edelleen:

”Opin käytyänsä sai isäni työnjohtajan toimen eräässä turkulaisessa liikkeessä. Näihin aikoihin suunnitteli hän useiden kehoituksesta antautua kuvanveistoa opiskelemaan. Puusepän opissa ollessaan oli hänessä näet ilmennyt huomattavia taipumuksia koristeveistoon,johon tarvittavat mallit hän myös itse suunnitteli.”

Adolfin nuorempi veli Gustaf oli tuolloin mennyt kultasepän oppiin Pietariin. Sinne myös hänkin aikoi omine suunnitelmineen siirtyä. Uudenvuoden iltana tai yönä v. 1856 Adolf kuitenkin näki näyn isävainajastaan, joka antoi hänelle joitain talon papereita. Silloin hän koki ajan koittaneen lähteä matkaan.

”Hän nousi laivaan matkustaakseen Pietariin, mutta kun laiva matkalla poikkesi Helsinkiin, muuttui täällä taas suunnitelma. Muudan tuttava tuli laivaan ja sai matkamiehen jäämään pääkaupunkiin. Mutta täälläkään ei isäni olo tullut pitkäaikaiseksi. Hän sai sen merkillisen mielenjuohteen, että hänen oli mentävä Hämeenlinnaan. Ajatus siirtyä tänne hänelle vieraskieliseen ja aivan outoon kaupunkiin oli siksi mahdoton, että hän koetti vapautua tuosta päähänpistosta. Mutta turhaan. Hän tuli lopulta niin levottomaksi, että, niin terve ja voimissaan kuin olikin, tuskin voi kolmeen päivään syödä ja nukkua. Hänen täytyi mennä, ja niin saapui hän tähän Hämeen kuolleena syntyneeseen ja kaikkia kehitysmahdollisuuksia vailla olevaan kaupunkiin.”

Myöhemmin vanhoilla päivillään puuseppämestari tosin totesi itselleen käyneen varsin hyvin tuon ihmeellisen sattumuksen kautta. Saavuttuaan tähän itselleen outoon kaupunkiin Adolf Johansson Lindberg vuokrasi Kasarmikadun numerosta 140 Kimnaasikadun kulmasta Armas Launiksen rakennuspahaseksi kutsuman verstaan ruotsinkieliseltä satulamaakarinleski Evastina Ingbergiltä. Siinä oli aiemmin pitänyt verstasta seppämestari Nyberg. Sinne siis tuli puusepänverstas ja asuinhuoneita uudelle tulokkaalle. 

 

Lindbergin talo nykyisten Kasarmikadun ja Lukiokaduin risteyksessä on säilynyt näihin päiviin
ja tunnistettavissa hyvin päätyovestaan.
Kuva: Armas Launiksen kirjoituksesta    Esivanhempien muisto 1600-1900 - Sukututkija nro 3-5 1921.
.

   Adolf Lindbergin valmistama mahonkilipasto
   Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsi-
   työn historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Tontti oli tuohon aikaan pensasaidalla jaettuna, ja aidan toisella puolella käyskentelivät satulamaakarivainaan tyttäret. Kuinka ollakaan, Adolf sai tuuman kohottautua asemassaan naimalla joko lesken tai jonkun tyttäristä. Kuultuaan erästä tyttäristä kutsuttavan Karoliinaksi hän päätti naida tämän. Valinta näytti kuulemma erityisesti miellyttävän leskeä, joten asiassa edettiin. Virallinen kosinta sovittiin toiseksi joulupäiväksi. Tuolloin vain sattui niin, että kosiomiehellä oli muuta puuhaa ja hän unohti (!) tuon tärkeän toimituksen. Vaan Karoliinapa ei asiaa ollut unohtanut, joten mestarille lähettiin sana ja tämä kutsuttiin saapumaan uudenvuodenpäivänä, mikä tapahtuikin.

 

Paikalla odotti puoli tusinaa ikäneitoa, joista Adolfin oli pääteltävä, kuka Karoliina olikaan. Armas Launis ei tiedä kertoa, kuinka isänsä asian ratkaisi, mutta Karoliina osoittautui tyttäristä vanhimmaksi, toistakymmentä vuotta miestänsä iäkkäämmäksi.

Albert Edelfeltin isä, lääninarkkitehti K. A. Edelfelt piirsi pian Kimnaasikadun kulmaan kaksi uutta puutaloa. Edellä mainittu Karoliina ei kuitenkaan ollut tulevan säveltäjän äiti, sillä hän kuoli jo kesällä 1872. Seuraavana keväänä leski Adolf nai uuden vaimon, 24-vuotiaan sipoolaisen Maria Lovisa Silfverin, joka tämäkin kuoli seuraavan vuoden alussa. Jo saman vuoden lopussa Adolf otti kolmannen vaimon, 19-vuotiaan Amanda Gustava Emanuelintyttären Sääksmäeltä, josta sitten tuli Armas Launiksen äiti.

Sukuselvityksessään Launis toteaa omituisena seikkana tai sattumuksena, että samana yönä kun Adolfin toinen vaimo Maria Lovisa kuoli mainittu Amanda Gustava näki unta, että tämä oli kuollut ja saattojoukko vei vainajan hautuumaalle. Mainittuna aikana Amanda Gustava ei edes tiennyt näöltä rouva Lindbergiä tai tiennyt tämän sairaudesta.

Hämeenlinnan käsityön historiaa käsittelevässä tekstissään maisteri Kahila hiukan epävarmasti toteaa tahi olettaa Adolf Lindbergiä kutsutun Kukko-Lindbergiksi. Asiasta Armas Launis antaa oman selvityksensä seuraavasti:

”Jo Turussa opissa ollessaan oli isäni ottanut itselleen sukunimen Lindberg, toisten veljesten ottaessa nimen Erlund, joka nimi lienee ollut jo jollakin heidän sedällään. Tämä nimenvalinta, joka ei todistanut juuri hyvää makua, rankaisi pian itsensä. Löytyi näet muitakin tällä nimellä onnellistettuja, yksin Hämeenlinnan pienessä kaupungissa oli niitä toista kymmentä. Eroitukseksi toisistaan sai kukin oman enemmän tai vähemmän ihmeellisen kutsuntanimensä. Isälläni oli 1860-luvulla talossaan äkäinen kukko, oikea riiviö laatuisekseen, jonka sanotaan vieläpä hätyytelleen ohikulkevia lapsia, ja pian lahjoitti tämä oivallinen otus isännälleen nimen Kukko-Limperi, eroitukseksi toisesta samannimisestä puuseppämestarista, Ameriikkaan-Limperistä. Toisia Limperejä lajiteltiin ammattinsa y. m. mukaan, niin syntyivät nimet Ajuri-Limperi, Sutari-Limperi, Posti-Limperi, Autio-Limperi, Ranta-Limperi ja Porvari-Limperi.”

Kukin liikanimi antaa omaa osviittaansa sekä kantajansa luonteenlaadusta että ammatista.

Kuva teoksesta Kahila. Hämeenlinnan käsiyön historiaa/ Hämeenlinna Lydia.

Armas Launis toteaa koruttomasti väkijuomien käytön estäneen isäänsä toteuttamasta kaikkia lahjojaan ja aiheuttaneen myös taloudellisia haittoja. Ankara kuumetauti oli 50 ikävuoden tienoilla tuonut mukanaan kuulon heikentäneen jälkitaudin. Armas muistelee itse pienestä pitäen keskustelleensa isänsä kanssa kirjoittamalla. Aluksi kielenä oli suomi, mutta se vaihtui ruotsiksi puuseppämestarin kielitaidon heiketessä yhdessä kuulon kanssa. Viimeiset vuodet kuurona ja lähes sokeana ollut Adolf Lindberg oli vuoteenomana muutettuaan perheineen Helsinkiin 1893 kuollen kesällä 1915.

Me hämeenlinnalaiset voimme muistella häntä vaikkapa astellessamme vielä nykyäänkin Lukiokadun ja kasarmikadun kulmassa sijaitsevien puutalojen ohitse. Niistä toisen seinässä on hänen poikansa Armas Launiksen muistolaatta.

 

* * *

Lähteet:

Armas Launis. Esivanhempien muisto 1600-1900 – Sukututkija nro 3-5 1921

https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/921628?page=1

https://www.geni.com/people/Adolf-Lindberg/6000000028409235898

 

 

 

 

 

Kerinpuut ja hiukan muutakin nikkarointia

Olen jo hyvän aikaa tahtonut kirjoittaa Hämeenlinnan käsityöläisistä. Nyt heistä jonkin verran luettuani olen havahtunut huomaamaan, kuinka moninaista se on ollut ja lukuisia ammattinimikkeitä aikojen kuluessa kujiemme kulkijat ovatkaan mukanaan kuljettaneet. Sinänsä moinen ei ole mitenkään tavatonta, koska itse kaupungin tehtävä on alun perin ollut toimia torina ja torin sellaisten hyödykkeitten vaihdantapaikkana, joita ei agraariyhteiskunnassa ole kyetty tai sallittu itse tuottaa. Siinä yhteydessä kuvaan on astunut myös valtiovalta eli kruunu ottamaan osansa liikevaihdosta, mikä on luonut kaupunkien aseman hallintokeskuksina. Näinpä kaupunkien historiaa on itse asiassa mahdotonta tarkastella tutustumatta käsityöläisten elämään ja toimintaan.

Puuseppämestari työssään höyläpenkinsä ääressä 1890-luvun lopussa.
Kuva: Finna..

Kaupunkimme ensimmäinen vuosisata varsinkaan ei ollut vielä varsinainen menestystarina. Vielä 1660-1670 – luvuilla ammatinharjoittajia kerrotaan olleen 11-12. Useimmissa tapauksissa kunkin ammatin harjoittamisesta vastasi vain yksi mestari. Heidän työskentelyään ei voinut verrata isompien kaupunkien käsityöläisiin. Oppipoikia heillä ei ole sanottu olleen. Torikauppa oli lähinnä Turusta ja Helsingistä saapuneiden myyjien käsissä. Oman kaupungin ammattilaisten osaksi jäi pääasiassa paikkaamis- ja korjaamistyöt. Niinpä tuohon aikana tarvittiin etenkin suutareita ja räätäleitä. Tässä tekstissä jätän vielä käsittelemättä kultasepän, pistoolisepän, lasimestarin, pyöräntekijän ja satulamaakarin alkaen etsiä, milloin tapaamme nikkareita, puuseppiä.

Luonnollisesti tarkkaa rajaa ei ole eri ammattien kohdalla alussa tehtävissä, koska Hämeenlinnan porvarit olivat ennemmin maanviljelijöitä ja kuin kaupunkilaisammattien harjoittajia. Siitäkin syytä lienee, että aikanaan kuhunkin kaupunkitonttiin kuului erottamattomasti sekä pelto- että niittypalsta, joita ei saanut myynnillä erottaa itse tontista. Mainittakoon tässä, että vaikka itse vanha kaupunkialue varsinkin ennen kaupungin siirtoa 1700-luvulla oli perin rajattu sijoittuen nykyisen Kaupunginpuiston ja linnan väliselle kaistaleelle, esimerkiksi Sairionranta Vanajan toisella puolella kuului alusta asti kaupungin alueeseen. Vuonna 1742 lukkoseppä Abraham Nyman sai porvarioikeudet puuseppänä, mikä osoittaa, etteivät ammattirajat suinkaan olleet aian tiukkoja. Vuonna 1755 räätäli Mårten Wredfors osasi maistraatin saaman tiedon mukaan myös puusepäntöitä. Väljähköön tulkintaan vaikutti ilmeisesti se, ettei kaupungissa tuolloin ollut lainkaan nikkaria.

Joudumme rientämään Ison vihan ajan tälle puolelle kaupungin jouduttua tuona miehitysaikana miltei tuhon omaksi joutuen vaikeasti toipumaan. Viimeistään vuonna 1753 paikkakunnalla on 16 käsityöläistä, joiden joukossa yksi puuseppä. Ilmeisesti eniten oli suutareita ja kankureita. Käsityöläisten suurin määrä vanhassa kaupungissa saavutettiin 1771 eli 31. Useimmat tulijat olivat ammentaneet oppinsa Turussa anoen maistraatilta lupaa ammatin harjoittamiseen. Entisten mestarien lausunnoilla oli ratkaiseva merkitys. He eivät suinkaan aina puoltaneet tulokkaiden asettumista kaupunkiin.

Erotuksena kaupunkimme ensimmäisiin vuosikymmeniin mestareilla alkoi olla 1700-luvulla oppipoikia ja kisällejä. Esimerkiksi 1760 kisällejä oli 11 – kaikki suutareilla ja kankureilla. Maaseudulta oli saatu oppipoikia, joita kirjoilla oli tuolloinn 20. Toinen merkittävä muutos oli ammattikuntien muodoataminen vuoden 1720 ammattijärjestyksen mukaan, mikä merkitsi sitä, että kolmen saman ammatinharjoittajan ollessa kaupungissa tuli heidän muodostaa oma ammattikuntansa. Lukumäärältään vähäisempien tuli kuulua lähimmän kaupungin ammattikuntaan. Tämän ammattikuntajärjestyksen selvittäminen kuuluisi tarkemmin oman juttunsa piiriin, joten kiiruhtakaamme kohti puuseppiä.

Puutöiden kannalta yksi merkittävä tapahtuma oli huhtikuun 17 p:nä 1817, jolloin keisarillinen julistuskirja antoi sorvareille oikeuden asettua maaseudulle. Samassa yhteydessä toki säädettiin vastaavasti myös buldaanikutomoista [buldaani- eli purjekangaskutomo]. Samankaltaisia oikeuksia annettiin 1824 muillekin ammattiryhmille eli puu- ja satulasepille, hattumaakareille, savenvalajille pyöräntekijöille, säämiskänvalmistajille, kellosepille ja maalareille.

Omalla tavallaan huomattava ajankohta nikkareiden kannalta toki myös oli Hämeenlinnan palo vuonna 1831. Tällöin heidän tuotteistaan luonnollisesti oli puutetta, koska 2/3 kaupungista oli palanut. Heidän tuotteitaan oli haalittava eri puolilta maata. Vuonna 1830 nikkareita oli 3 mestaria ja viisi oppipoikaa, 1835 viisi mestaria, viisi kisälliä ja 13 oppilasta. Jonkinlainen huippukausi oli 1860-luvulla, jolloin 1865 mainitaan kaupungissa olleen mestareita 6, kisällejä 12 ja oppilaita 13. Nikkareiden ammattiryhmälle oli ilmeisesti yleistä käyttää sangen paljon kisällejä ja oppilaita.

Varsinainen ammattipakko kumottiin vasta 1860-luvulla. Kyseinen säädös aikanaan tarkoitti, että vain johonkin ammattikuntaan kuuluva käsityöläinen sai harjoittaa kyseiseen alaan kuuluvaa ammattia. Käytännössä ammattikunnista irtaantuminen kesti hyvän aikaa. Hämeenlinnassa niiden loistohetkiä olivat 1830-50 -luvut. Samaan aikaan kun pyrittiin eroon vanhanmallisesta ammattikuntalaitoksesta alkoi korostua peruskoulutuksen järjestämisen tarve koulujen muodossa. Hämeenlinnassakin porvarit muodostivat sunnuntaikoulun, jonka alkamista pyydettiin saada siirtää vuoteen 1861.

    Puuseppämestari Lindströn. Hämeenlinnan
    Käsityöläisyhdistyksen valtuuston jäsen
    Kuva: Hämeenlinnan käsityöläiset ja
    käsityöläis- ja tehtailijayhdistys/
    Hämeenlinnan käsityöläis- ja
    tehtailijayhdistyksen toimihenkilöt
    1868-1928/ Hämeenlinnan Lydia

Hämeenlinnan kaikkien käsityöläisten kannalta merkittävä tapaus oli Käsityöläis- ja tehtailijayhdistyksen synty vuonna 1868, jollaiset olivat suoraa seurausta samana vuonna säädetystä elinkeinolaista, joka astui voimaan 1.5. 1868 korvaten ammattikunnat laajemmilla yhdistyksillä. Käsityöläisten tehtailijain yhdistyksen valtuutettujen joukosta löydämme myös puuseppä Matti Aleniuksen.

Hämeenlinnan kannalta 1860-luvun alun mullistus oli rautatien tulo vuonna 1862. Joitakin ammatteja katosi ja joitakin yhdistyi muihin tai muutti muotoaan. Koneellistuminen astui kuvaan. Muun muassa sorvarit siirtyivät puusepänverstaisiin. Verstaansa käsityöläismestarista oli mahdollista tulla yritystään johtava liikemies. Joissakin tapauksissa ammattijohtajan yhteys itse johtamansa käsityöyrityksen ammattitaitoon katkesi.

Esa Kahilan mukaan Hämeenlinnan nikkareiden tuotannosta tiedetään varsin vähän. Ammattitaitonsa ja jälkipolville jääneiden todistuskappaleiden kannalta erilaiset mestarinäytteinä valmistetuit esineet ovat merkittävä kurkistus tuohon käsityöalan aikaan. Vaatekaapin teki mestarinäytteenään Henric Lindbom v. 1796 leppäpuusta. Tavallisin raaka-aine oli toki koivu unohtamatta silti ulkomaisiakaan puulajeja. Nikkarimestari Lindberg kuulemma ilmoitti vuonna 1862 myyvänsä kaksi mahonkilipastoa.

 

Huonekalutehtailija Fagerström.
Kuva kuten ed.

1800-luvulla yleinen kehitys ja asumisratkaisut suosivat huonekaluvalmistusta, sillä uudella ajalla ensin säätyläisten keskuudessa ja sitten alemmankin kansan piirissä yleistynyt irtainten huonekalujen käyttö vaikutti vähitellen niiden muotoihin ja koristeluun. On sanottu, että vasta 1800-luvulla muotiin tuli säätyläiskodeissa kalusteiden ryhmittely keskilattialle. Mestarinäytteissä viriteltyä taitoa saammekin ihailla eri kotimuseoissa esitellyissä esineissä.

Tällä ilmeisesti Kukko-Lindbergiksikin kutsutulla oli tuon ajan neljästä puusepästä suurin liike. Hänen lisäkseen toimivat muun muassa puusepänliikkeissään F. Fagerström ja F. Lindstedt. Näistä Fagerström oli ammatiltaan oikeastaan verhoilija ja verstastaan kutsuttiin tehtaaksi hänen ottaessaan vastaan myös verhoilijantöitä. Mainittakoon hänen erikoisuutenaan erilaisten, etenkin rautatiematkoille sopivien matkalaukkujen myynti. Koska rautatie oli valmistunut vasta edellisenä vuonna, hän oli oitis seurannut aikaansa!

Elinkeinovapauden luotua uudet olot vuosisadan lopun huoneitten sisustuksessa itsenäisesti ammattiaan harjoittaneet sorvarit eli hanamaakarit ottivat osansa työtilaisuuksista. He eivät suinkaan ollet pelkkiä puusorvareita kyeten valmistamaan monenmoisia pikkuesineitä myös luusta tai sarvesta tms.

F. Fagerström mainosti 13. helmikuuta 1863 Hämäläisessä valmiita
huonekaluja, ottavansa tilauksia uusista ja tarjosi myös verhoilu-
palveluja.

 

 

Puuseppämestarien tuotevalikoima oli aikanaan sangen laaja. J. L. Hambom
tarjosi 29.4.1864 Hämäläisessä muun muassa valmiita metsästäjänhattuja,
sateenvarjoja korjauspalveluineen. Joidenkin kollegoidensa tapaan hän
valmisti myös piippuja ulkomailta hankituin erikoisosin.

  Johan Ludvig Hambomin mestarinäyteenä
  valmistamat kerinpuut ovat olleet näh-
  tävillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon
  Palanderin talossa.

Johan Ludvig Hambom anoi vuonna 1859 porvarioikeuksia selittäen olevansa kykenevä valmistamaan mestarinäytteekseen vaikkapa täydellisen luisen shakkipelin tai jotain vielä hienompaa. Tobias Lindstedtin mestarinäytteenä oli 1836 kerinpuut. Eric Lagerman valmisti v,.. 1841 rukin. Hambom oli jo kisällintyökseen tehnyt rukin. Hambomin yllämainittu mestarinäyte-esitys ei miellyttänyt kahta muuta sorvaria, joten he ehdottivat näytteeksi hyvin kiillotetun ja petsatun kaksoisrukin sekä täydellisen puisen shakkipelin. Lopulta Hambom valmisti mestarinäytteenään rukin ja kerinpuut. Viimeksi mainitut Hambomin kerinpuut ovat olleet esillä Hämeenlinnan kaupunginmuseon Palanderin talossa. Siinä on luuta käytetty pienissä nupeissa.

Puuseppämestari Johan Ludvig Hambomin tyttärestä hatuntekijä Linda Hambomista Joenhiisi on kirjoittanut aiemmin tekstissä Koleraa ja muotihattuja.

Rukin tärkeydestä sorvarin tuotannossa kertoivat heidän kyltteinään yleisesti käyttämät rukinpyörät. 1800-luvun tultaessa kuitenkin rukkien suhteen työtä oli enemmän vanhojen korjaamisessa kuin uusien työstämisessä. Tärkeänä tuotteena olivat piiput, jollaisilla Kahilan mukaan kerrotaan Henrik Helinin hankkineen talon hinnan. Hän hankki tarveaineita vuosittain Pietarista, kuten safiaanin ja sorvattavat sarvet. Hienompien piipujen helat tulivat kultasepiltä.

Järvelin-niminen sorvari perusti 1869 sorvarin- ja leikkikalutehtaan.

K. L. Helander seuraavana vuonna alkoi tehtaassaan valmistaa sateenvarjoja ja keppejä. Myös Hambom ja Henrik Helin sateenvarjoja valmistivat. Teräs tuotiin Pietarista ja varsi sorvattiin viimeistellen kiillottaen.

Varsin moninaista käsityöläisyys ja jossain vaiheessa pienteollisuudeksikin kutsuttu toiminta on kaupungissamme ollut selvittyään alkuvuosikymmenen kituliaisuudesta vaihdellen osin jyrkästikin eri ajanjaksoina ollen suoraan riippuvainen ympäristönsä olosuhteista. Näistä menneisyyden hämärään vaipuneista puurtajista riittänee kirjoittamista vastaisuudessakin.

 

* * *

 Lähteet:

 

K. O. Lindeqvist. Hämeenlinnan käsityöläiset ja Hämeenlinnan Käsityöläis- ja tehtailijayhdistys.

Esa Kahila. Hämeenlinnan käsityön historiaa

Timo Niiranen. Miten ennen asuttiin