Gog

Groteskia levottomuutta ennen maailmanpaloa? Gogin matkassa maailman ääriin.

Palataan vielä matkailuvuoteen 1934. Otetaanpa kuitenkin hiukan eri lähestymiskulma. Edellisestä tekstistä opin, että 1930-luvun puolivälissä elettiin kansainvälistyvän matkailun aikakautta. Omaan aikaamme verrattuna rahvaan mahdollisuudet ja matkailun olemus olivat toki vielä vaatimattomat, mutta silti muuta kuin aivan vuosisatansa alussa. Selatessani kyseisen vuoden hämeenlinnalaisia sanomalehtiä silmiini osui nosto eräästä juuri tuolloin käännetystä romaanista, joka esiteltiin ”italialaisen dialektikon monisärmäisinpänä ja rajussa häikäilemättömyydessään tyrmistyttävinpänä teoksena” kirjan pessimistisen miljardööri-päähenkilön pohtiessa kirjallisuutta, taiteita, moraalifilosofiaa, matkailua ja tiedettä väitellen kaikkia aikansa muotiaatteita vastaan. Siinäpä näkökulma pohdittavaksi!

 

Kyseessä on Giovanni Papinin teos Gog. Alkajaisiksi voimme vaikkapa hahmotella sielumme silmin kesäisen päivän Hämeenlinnassa vuonna 1934. Majoitusliikkeissä on kuulemma ollut tuolloin täyttä, mutta matkailijamme on onnistunut saamaan huoneen hotellista. Hän on kenties jo viettänyt päivän kaksi kiertäen Aulangolla ja ihaillut Vanajan rannalla linnaa, joka toki on vankilana vierailta suljettua aluetta. Hän herää sateiseen aamuun aprikoiden, kuinka viettäisi vielä pari käytössään olevaa päivää. Matkailuesitteestä löytyy Rytkösen kirjakaupan mainos. Mielijohteesta tai vakaana aikeenaan hän suuntaa siis ostoksille.

 

Hyllystä löytyy Papinin sangen tuore käännös Gog. Valinta saattaa olla sattuman kauppaa tai tietoinen valinta. Kulkijamme mieleen on kenties syöpynyt tekstikatkelma Papinin vuonna vuonna 1925 suomennetusta teoksesta Sanovat miehen sammuneen:

 

    Hämeen Kansa 4.4.1934

”Minä en hyväksy todellisuutta. Ei ole sanoja, jotka ilmaisevat paremmin fyysilliseen, inhimilliseen ja ratsionaaliseen maailmaan kohdistuvaa inhoani, maailmaan, joka minua painosti eikä jättänyt riittävästi ilmaa ja avaruutta levottomille siivilleni. Mutta nuo sanat eivät kumminkaan lausu asiaa niinkuin tahtoisin; ne eivät ilmaise, eivätkä valaise kaikkea. Minä en tahtonut tätä todellisuutta, mutta syynä oli se, että vaadin itselleni toista (puhtaampaa, täydellisempää, autereisempaa, jumalaisempaa) ja ponnistelin parhaani mukaan, jotta tuo kaivattu henkinen ja sopusointuinen maailma astuisi ilmi niinkuin kuvapatsas , jonka taiteilijan silmä näkee äsken vuoreesta lohkaistussa karkeassa paadessa ja jonka hän tahtoo siitä esiin kirvottaa. Minä en hyväksynyt tavallista, pinnallista todellisuutta, koska tavoittelin parempaa, todempaa, syvempää todellisuutta; minä kielsin menneisyyden ja kielsin nykyisyyden suunnatakseni katseeni , kaipuuni, koko sieluni kohti arvokkaampaa ja ihmeellistä tulevaisuutta...”

 

Odotettavissa on siis keskitasoa monimutkaisempi sekoitus pohdintaa ja julistusta. Kirja kuitenkin lähtee mukaan hotellihuoneeseen. Vilkaisu sisällysluetteloon on jo osoittanut Gogin vievän absurdille ja osin groteskillekin matkalle halki maanosien ja tapaamaan kirjailijan tulkintoja kuuluisuuksia Gandhista Einsteiniin ja Freudiin. Kohdataan Lenin ja Knut Hamsun. Todetaan myös, ettei uinti kullassa ole helppoa.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

Tarinan kehyksenä toimii kertomuksen esittelijän karu toteamus:

”Minua hävettää sanoa, missä Gogiin tutustuin: yksityisessä houruinhoitolassa.”

Mielenkiinto tarinan hahmoja ja tulkintoja kohtaa on jo herännyt. On muistettava, että lähes kaikista luettelon kuuluisuuksista on löytynyt mainintoja ja kuvauksia sanomalehdistä, joten jonkinlaisen oman käsityksensä kukin lukija on voinut jo etukäteen luoda antaakseen kirjailijalle tilaisuuden levittää esille tulkintansa. Niinpä matkailijammekin päästyään takaisin hotellihuoneensa rauhaan asettuu mukavaan asentoon vuoteelle aloittaakseen maailmanmatkansa houruinhuoneeseen päätyneen Gogin kyydissä. Toki pysähdymme tässä yhteydessä vain tiettyihin kohtiin.

Olkoon kertoja mielipuoli tai ei, hyvin pian käy selväksi, että lukijan oletetaan olevan selvillä klassisen sivistyksen perusteista ja niistä kulttuurihistorian hahmoista, joita vielä 1900-luvun alussa huolella koululaitoksessa käytiin lävitse.

Selvitettyään aluksi pikaisesti taideharrastustaan Gog vie lukijan kohtaamaan ensimmäisen vierailukohteensa eli Henry Fordin. Pohdinnan kiertyessä koneiden työpanokseen ja tuottavuuteen me 2020-luvun ihmiset saatamme olan ylitse kurkistellessamme kokea jonkinlaisen puistattavan värähdyksen.

 

Vuonna 1934 Henry Ford esiintyi hämeenlinnalaisissakin lehdissä sekä työelämä että perhedraaman kautta.

 

Lukijaa kiidätetään ”aikansa huippunopeilla junilla” ynnä muilla kulkupeleillä tapaamaan Gandhia, joka saa julistaa itsenäisyysaatteensa perusteita. Gogin mukaan tuo intialainen suurmies väittää alkaneensa lukea Bhagavad Gitata vasta Lontoossa ja vaikuttuneensa 19. vuosisadan eurooppalaisten vapaustaisteluista.

Kiinalaisen ja japanilaisen kulttuurin jälkeen tupsahdamme Kairoon, missä muuan professori - kuusikymmenvuotias, isokasvuinen ja kiivas väittelijä – tuttustuttaa meidät takaperoiseen historiaan avaimena kehityksen ja kohtalon oikeaan ymmärtämiseen.

Kapkaupungista löytyy liettualainen, joka on kyllästynyt ”viheliäisten yksinäisten rakennusten kauneudellisuuden orjuuteen”. Sulkas Perkunasikseksi nimetty Saksassa (!) opiskellut arkkitehti, kaupunkisuunnittelija vaatii luopumaan vanhentuneiden, yksittäisten rakennusryhmien korjailemisesta pyrkien ”kiinteään, yhtenäisen ja kumouksewllisen aatteen innoittamaan rakennsuten massaan”. Tässä kohtaa me myöhemmpien aikojen uteliaat saatamme ikävästi muistella erästä korpraalia, joka oli vain kymmenkunta vuotta myöhemmin uudistamassa kokonaista pääkaupunkia – tosin ei ilmeisesti järin modernein rakennuksin!

 

Norjalaisen Knut Hamsunin maine oli kärsivä
hänen suhteestaan kansallissosialismiin.
Hamsunin kerrotaan jopa tavanneen Hitlerin.
Tässä hänen mielipiteistään uutisoidaan
Hämeen Sanomissa 9.8.1934.

Jos kuitenkin sivuutamme arkkitehtuuriset pohdinnat ja harppaamme Algeriin. Siellä kohtaamme aran kummituksen. Isokyttyräinen, ontuva ja kasvoiltaan rokonarpinen tehtailija, diplomimatemaatikko ja Kansainvälisen Sovelletun Metafysiikan Seuran perustaja pyytää lyhyttä audienssia. Saamme johdatusta ”vanhentuneen spiritismin tieteellisen muunnoksen eli metafysiikan edistymiseen”.

Henkimaailman jutuista palataan Genevessä karuun arkipäivään ja etsitään tehokkainta tapaa estää rikoksia. Muuan asianajaja selvittää arnottomasti, että ”rikoksentekijäin alistaminen oikeuden käynnillä on liian kallista typeryyttä, mutta viattomia vastaan tähdätty oikeudenkäynti on velvollisuutensa muistavan valtion ylin tehtävä. Kun rikos on tapahtunut, silloin ei tuomarien kaikki taito, asianajajain kaunopuheisuus eikä pyövelin ankaruus voi saattaa vahinkoa ja loukkausta tapahtumattomaksi ja peruutetuksi. Mutta sen sijaan voitaisiin ehkäistä ainakin puolet niistä rikoksista, jotka tapahtuvat vastaisuudessa, jos luullut ”nuhteettomat” ja niin sanotut ”kunnialiset” pidettäisiin valvonnan alaisina ja vedettäisiin oikeuteen.” Rikokset asianajaja jakaisi kuoleman tuottaviin raskaisiin, karkotukseen johtaviin keskinkertaisiin ja raskaasti sakotettaviin lieviin rötöksiin.

Berliinissä kohdataan Einstein, joka soittaa viulua ja omaa itse asiassa soittotaiteilijan pään ottaen ilomielin vastaan Gogin Jerusalemin yliopistolle osoittaman 100 000 markan lahjoituksen. Fyysikko on kuitenkin ällistynyt, koska Gog ei tunnusta olevansa sen paremmin matemaatikko, tähtitieteilijä, insinööri, filosofi, musiikkimies, sanomalehtimies tai juutalainenkaan. Siihen Gog vastaa vaatimalla ilmaisemaan asiat ”jokapäiväisin sanoin”. Siinä sitten koetetaan käsitellä järjen ja vastakkaisten ilmiöiden ongelmia.

Freud puolestaan väittää Wienissä ihmisten pahasti erehtyvän olettaessaan hänen panevan suurta painoa työnsä tieteellisyydelle ja pitävän päätarkoituksenaan sielun sairauksien parantamista. Psykoanalyytikko toteaa olevansa tieteilijä pakosta eikä kutsumuksesta. Myös Freud paljastaa olevansa todellisuudessa taiteilija suurena, salaisena ihanteenaan Goethe.

Siinä onkin paljastusta kerrakseen, kenties suoranaista suurta pettymystä. Mahdollisesti hyppäämme silkan turhautumisemme vuoksi joitain sivuja ylitse kahlaten harppoen ylitse Münchenin ja sen uuden veistotaiteen. Moskovassa törmäämme näyttelijättömään teatteriin. Amerikkalainen elinkeinoelämän edustaja vie Gogin ja meidät kaikki vakoilevat lukijat ja lukijoiden tarkkailijat yhdistettyyn kapakkaan, kahvilaan, teatteriin ja pelihelvettiin. Moskovassa! Kuten Gog itsekin toteaa tupakointi ja ikävystyminen on sitä samaa kuin kaikkialla.

Jossain vaiheessa matkaan liittyy nuori venäläinen mukanaan kumouksellinen oivallus: toisin kuin turmeltunessa Saksassa jne ”teatterin ei pidä olla todellisen elämän jäljittelyä, vaan sen tarkkaa toistamista.” Siksi ammatytinäyttelijät onkin karkotettu. Näyttämöllä ”Julius Caesarin täytyy todella kuolla ja Venetsian kauppiaassa Desdemonaa näyttelevän naisen täytyy todella tukehtua pään alusiinsa. Ei enää punamusteella tehtyä verta eikä valeruumiita. Veren täytyy olla todellista ihmisverta...”

 

Lenin ja Neuvosto-Venäjä olivat luonnollisesti esillä täkäläisissäkin lehdissä kautta vuoden.

Leninin tapaaminen vaatii Gogiltakin melkoisia ponnisteluja. Sairas ja väsynyt vallankumousjohtaja ei ole lainkaan innokas ottamaan vastaan kuin läheisimpiään muutettuaan Moskovasta läheisen kylän herraskartanoon. Gogin luvattua tukea Neuvostoliiton NEP-talousohjelmaa tapaaminen kuitenkin järjestyy. Me lukijat ja tarkkailijat olemme varmaan uteliaita tällaisesta tilaisuudesta. Mielialaamme ei horjuta lihava, juronlainen nainen, joka on ilmeisesti sairaanhoitaja ikään kuin valmiina lykkäämään meidätkin jollekin sairasvuoteelle.

Mongolilaismallista päätään vapisuttava, kuivunutta juustoa nupiltaan muistuttava, limaisten huultensa raosta irvistelevä ukko tekee joyenkin häijyn vaikutuksen. Gog saa Leninin kookkaaasta ja kaljusta pääkopasta mielikuvan esihistoriallisen hirviön otsaluusta koverretusta rasiasta. Keskustelu ei liene sitä, mitä Gog tai me olemme odottaneet. Leninin kiivas huuto on varmasti muuta kuin on odotettu. Olennaisena sanomana kajahtelee, että bolsevikit ovat ainoastaan omaksuneet ja kehittäneet edelleen tsaarien alulle panemaa ja Venäjän kansalle ainoaa sopivaa järjestelmää. ”Sataa miljoona elukkaa ei hallita ilman ruoskaa, vakoojia, salapoliisia, terroria, hirsipuuta, sotaoikeuksia, pakkotöitä ja kidutusta...”

Lenin alkaa nauraa mykkää nauruaan, Gogin sanoi ”kuin kauppias, joka on jonkun pettänyt ja iloisena katselee poistuvan petetyn selkää”.

Meille paljastuu, ettei Lenin suuremmin kunnioita Marxia, joka tosin on opettanut teoriain palkän välineellisen ja näennäisen arvon. ”Marx ei ollut muuta kuin englantilaisten tilastojen avulla kiipeillyt juutalainen porvari ja suurteollisuuden salainen ihailija. Raakuus oli hänelle vierasta ja siksi hän oli tuskin kolmannelta osaltaan ihminen. Hänen aivonsa olivat oluella ja hengellisyydellä kyllästetyt, ja ystävä Engels ruiskutti niihin muutamia nerokkaita ajatuksia. Venäjän vallankumous on Marxin ennustusten täydellinen peruutus. Siellä, missä porvaristo olim melkein olematon, juuri siellä kommunismi on päässyt voitolle. ”

Satunnainen lukijamme vuonna 1934 saattaa yhä lukea Gogin kirjaamaa Leninin vuodatusta, mutta meidän salaisten tarkkailijoiden anakronistisessa turhautumisessamme ja tietoisena tulevasta suhteessa kirjailijan 1930-luvun alussa laatimaan mielikuvaan on hetkeksi käännettävä päämme ehkä sivummalle? Korviimme jää kuitenkin kaikumaan Leninin sairaalloinen ääni: ”Ihmiset, herra Gog, ovat arkoja villejä, joiden hallitsijana pitää olla arkailematon villi, jommoinen minä olen. Kaikki muu on höpötystä, kirjallisuutta, filosofiaa ja muuta tyhmien tarpeeksi keksittyä musiikkia - - -”

* * *

Gogin matka jatkuu. New Jerseyssä hän tapaa Edisonin, joka myöntää tehneensä muutamia sähköön liittyneitä keksintöjä, ”leikkikaluja, joita ihmiset, nuo ikuiset lapset, mahtipontisesti sanovat ”suuriksi keksinnöiksi”. En sitä häpeäkään: johonkinhan sitä pitää aikaa kuluttaa ja käyttää pientä aivojen viekkautta , joka joutilaana tekee olon ikäväksi”.

Gogille Edison tunnustaa nuoruudessaan kuvitelleensa tyhmyydessään koko sivistyksen olevan koneissa ja pettyneenä jättäneensä keksimättä tärkeimmät kaksi konetta: ajattelukoneen ja naisen syhnytystuskista vapauttavan synnytyskoneen. Koneihmisteollisuus on yhä vielä kapaloissaan. (Me 2020-luvun ihmiset huokaisemme tässä, koska parahin Edison ei osaa vielä käyttää tekoälyn käsitettä, vaikka varmaan jo tietää robotiikan alkeista?) 

 

Kirjailija Herbert George Wells oli hyvin esillä Suomessakin vuonna 1934. Yleisradiossa luettiin säännöllisesti
hänen jännityskertomuksiaan äänessä näyttelijä Eino Jurkka. Tieteisromaanien lisäksi Wellsin yli 100 teoksen
tuotantoon kuuluu myös historiateoksia, yhteiskunnallisia satiireja, uskonnollismystisiä kirjoja ym. Vuodelta 
1934 on pistänyt silmään, kuinka Hämeen Kansa 27.11.1934 kertoo sensuurin iskeneen Hämeenlinnan naisvankilan
kirjastoon poistaen sieltä Wellsin teoksen Historian ääriviivat. Niin ikään sama sanomalehti ilmoittaa 26.7.
Wellsin olleen läsnä Moskovan "valtaisassa urheiluparaatissa". Oheen olen myös merkinnyt tiedon erikoislähetyksestä,
jonka radio välitti kaupungistamme ilmeisesti marraskuun 1934 alussa. Tuossapa olisikin ollut mielenkiintoinen
tietopaketti Hämeenlinnan historiasta ja silloisesta arkipäivästä!

 

Hämeenlinnalaiset pääsevät vuonna 1934 nauttimaan Raatihuoneella 18.3. vierailunäytäntönä Bernard Shawn näytelmästä Sankareita (Arms and the Man), joka esitellään kaupunkilaisille Hämeen Sanomissa, joten tuokaan maaimankirjallisuuden nimi ei täällä ole suinkaan tuntematon.

 

 

 

Matkallaan Gog kohtaa myös väkeä, joka uskoo varustautuvansa maailmanloppua vastaan. Pohditaan myös mainetta ja runoteollisuutta eli täysin kaupallistettua ja ohjattua runoutta. Tervehditään H. G. Wellsiä ihmetellen monenlaista muutakin. Reissu on hengästyttävä.

Ja kuten alussa kerrottu, tarinaa houruinhuoneelta. Silti jotain groteskin tuttuahan tuossa...

* * *

Alussa tuli tähdennettyä, että kirjailija ilmeisen oletusarvoisesti olettaa lukijoidensa olevan perehtynyt kulttuurihistoriaan ja maailman merkkihenkilöihin, joita hän karrikoi ja kohtelee osin kovakouraisestikin. Jottei todellisuuden karumpi puoli tyystin unohtuisi, liitettäköön tähän Hämeen Sanomissa 8.5.1934 julkaistu tulos pariisilaisen viikkolehden järjestämän kiertokyselyn tulos, joka osoittaa kadunmiesten ja -naisten silloisen tietämyksen aikansa vaikuttajista.

VOIT NAPSAUTTAA KUVAN SUUREMMAKSI

 

* * *

Lopuksi perustietoja kirjailijasta:

Giovanni Papini (9. tammikuuta 1881 Firenze Italia – 8. heinäkuuta 1956 Firenze, Italia) oli italialainen toimittaja, esseisti, kriitikko ja kirjailija.

Papini toimi 1910-luvun alussa toimittajana lehdissä Il Leonardo ((1903–1907) ja La Voce (per. 1908), jotka hän perusti yhdessä Giuseppe Prezzolinin kanssa. Hän oli myös L'Animan toimittaja. Hän perusti myös itse Laberce-nimisen lehden (1913–1915), joka oli futurismin kannattaja, ja La vera Italia -lehden (1919-1920). Nuoruuden ateismista Papini kääntyi katoliseksi.

Vuonna 1945 ilmestyneessä Maailman kirjallisuuden kultaisessa kirjassa (osa 6) luonnehditaan kirjailijan ”paradoksaalisen ja yllättävän hahmon vievän keskelle sitä Italiaa, joka ulkomailta tulleitten oppien , kotimaassa syntyneitten ismien, poliitisten kamppailujen ja maailmansodan ankarain aaltojen kuohunnassa vähitellen kypsyi fascismin voittoon ja kiteytyi äskeiseen olomuotoonsa. Papinin oma kehitys heittelehtii suunnasta toiseen pysähtyen vihdoin eräänlaiseen katoliseen akateemisuuteen”.

Kiihkeän opinhaluinen nuori Papini oli intohimoinen kirjastonkäyttäjä alkaen jo 15-vuotiaana kirjoittamaan tietosanakirjaa ja 22-vuotiaana toisten nuorten kirjailijain ja taiteilijain kanssa oman lehden.

Merja Vannelan toimittamassa Espanjan Italian ja Portugalin kirjallisuutta käsittelevässä teoksessa kirjoitetaan kriitikko ja filosofi Benedetto Crocen todenneen ”Papinin polven olleen pikemmin uteliasta ja amatöörimäistä kuin kirjailijantyöhön vakavasti paneutuvaa”. Tämä lausuma siitäkin huolimatta, että Papinin vuonna 1912 ilmestyneen Sanovat miehen sammuneen kerrotaan hahmotelleen samalla kokonaisen sukupolven tilityksen.

Ensimmäisen maailmansodan katkerien kokemusten sanotaan ajaneen entisen futuristin fanaattiseen välienselvittelyyn modernin kulttuurin ilmiöiden kanssa. Hän vietti ilmeisesti elämänsä lopun luostarissa.

* * *

Lähteet:

 

Papini Giovanni. Gog

Maailmankirjallisuuden kultainen kirja, osa 6 Italia
Maailman kirjat ja kirjailijat. (toim.) Tuomas Anhava
Espanjan, Italian ja Portugalin kirjallisuus. (toim.) Merja Vannela

Sanomalehdet Hämeen Sanomat ja Hämeen Kansa vuodelta 1934 

Gogista toisaalla : Hyönteisdokumentti-blogi (2017)